Mamotte Hoshii;

Tue, 08 Dec 2009 11:29:26 GMT

Title: Väsymys
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG
Gengre: Ei tällä kunnon gengreä taida olla… Original tms.
Pairing: George/Fred

Beta: No one, vain rakkaan Wordini kieliasun tarkastaja
Warning: Lievä twincest ja pieni slash, eipä tässä kai muuta varoitettavaa ole tähän hätään.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin enemmän tai vähemmän rajallisen mielikuvitukseni kanssa.

Summary: Istuin penkillä väsyneenä, olimme heränneet ennen kuin kukko oli edes kiekunut, eikä minulla – harvinaista kyllä – ollut yhtään energiaa mihinkään ylimääräiseen. Ei edes kepposiin.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa triplaraapaleena Vuosi raapalehtien [17/365], FF100 sanana 006. Tunnit, Viikoittaiseen raapalehaasteeseen, jonka aiheena oli Tylypahkan pikajuna viikolla 25, Osastohaasteeseen [2/13] sekä Aakkoshaasteeseen [1/29].

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. POV on Georgen.

Omistus: -

~

Kiskoin matka-arkkuani Fredin ja Leen valloittamaan vaunuosastoon Fredin perässä. Olin aivan varma, että vuosi vuodelta matka-arkkuni painoi aina vain enemmän ja enemmän, enkä jaksanut odottaa ikuisuutta junan halki kulkien, jos jossain olisi tyhjä vaunu. Sen takia taisinkin ärähtää Fredille, että etsisi vaunun ennen kuin hermoni pettäisivät kokonaan.

”George…” Fred sanoi hiljaa laskiessaan kätensä olkapäälleni ja hymyili. ”Älä menetä hermojasi vielä, lukuvuosi ei ole edes alkanut ja me tarvitsemme niitä vielä!”
Nyökkäsin surkeana ja nostin matka-arkkuni hänen avustuksellaan junaan, jonka jälkeen jäin odottamaan Leetä ja Frediä sekä vapaata osastoa.

Istuin penkillä väsyneenä, olimme heränneet ennen kuin kukko oli edes kiekunut, eikä minulla – harvinaista kyllä – ollut yhtään energiaa mihinkään ylimääräiseen. Ei edes kepposiin, vaikka äiti väitti kiven kovaan, ettei meillä ollut mihinkään muuhun aikaan kuin kepposiin ja piloihin, mutta nyt minulla ei ollut edes energiaa niihin.

”George?” Fred kysyi ja havahduin takaisin junaan.
”Niin?”
Fred huokaisi. ”Voi George, sinä todella olet väsynyt. Olen huhuillut sinua jo jonkin aikaa, kun Lee lähti… jonnekin.”

Hymyilin hivenen ja painoin pääni ikkunaa vasten. Toivoin, että olisimme jo Tylypahkassa, vaikka matka yleensä meni kuin hujauksessa, nyt tuntui kuin olisimme olleet kaksi kertaa kauemmin kuin aiempina vuosina. En kaivannut edes herkkuruokia tai pitoja, jotka odottaisivat ennen nukkumaanmenoa, ei, ei mitään sellaista. Halusin kaatua suoraan sänkyyni ja nukkua, kunnes univelka lyhenisi puolella.
Annoin katseeni levätä maaseutumaisemassa, joka vilisi silmissäni junan kiitäessä eteenpäin peltojen ohi. Vaimea huokaus karkasi huuliltani, kun katsoin peltoja, joilla käyskenteli lehmiä ja hevosia. Sillä hetkellä halusin olla pellolla juokseva hevonen.

”Sulmu ajatuksistasi”, Fred hymyili.
Hätkähdin takaisin nykyhetkeen. ”Ääh, väsyttää vain”, hymähdin.
Fred kumartui ja painoi kevyen suukon huulilleni. ”Älä murehdi liikaa tai harmaannut ennenaikaisesti. Ja saat ryppyjä!”
Aloin nauraa. ”Siitäkös sinä innostuisitkin, muistuttaisin isäämme, enkä olisi enää kaksoisveljesi.”
”Pöh, en minä toista isää kaipaa”, Fred naurahti. ”Vain sinä kelpaat.”
”Enkä edes haluaisi olla isäsi. Harmaantuisin”, virnistin.

~

Thu, 18 Jun 2009 11:50:31 GMT

Title: Sinä ja minä
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG-13
Gengre: Fluffya kai
Pairing: Sirius/Remus

Beta: No one, vain rakkaan Wordini kieliasun tarkastaja
Warning: Fluffya ja slash, eipä tässä kai muuta varoitettavaa ole tähän hätään.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin enemmän tai vähemmän rajallisen mielikuvitukseni kanssa. Ja raapaleessa esiintyvä kappale on Lifehousen You and me.

Summary: Vain minulla ja Siriuksella olisi väliä.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa triplaraapaleena Vuosi raapalehtien [16/365], FF10 aiheena Sirius/Remus, sanana tässä ficissä – ja viimeisenä! – 01. Uusivuosi sekä Yhtyeen tuotanto -haaste [2/49], kappaleena Lifehousen You and me, jonka voi kuunnella täältä.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. Ai ja POV on Remuksen.

Omistus: -

~

What day is it
And in what month
This clock never seemed so alive
I can’t keep up
And I can’t back down
I’ve been losing so much time

Vilkaisin hädissäni kelloa, mutta en nähnyt sitä missään. Rypistin kulmiani ja käännyin ympäri päinvastaiseen suuntaan, jolloin huuleni levisivät leveään hymyyn. Sirius piti kelloa, jota olin juuri katsomassa. Kävin hakemassa kellon ja laskin sen oikeaan paikkaan.

”Ihmettelinkin, minne yksi kello voi hävitä, ei niillä ole jalkoja – ”
”Loistava idea, Kuutamo!” Sirius virnisti. ”Taion jokaiselle kellollemme jalat ja ne juoksevat ympäri asuntoa kuin pikkulapset.”

Aloin nauraa ja hätistin Siriuksen pukemaan paremmat vaatteensa.

All of the things that I want to say
Just aren’t coming out right
I’m tripping inwards
You got my head spinning
I don't know where to go from here

Istuin sohvalla Jamesin ja Lilyn luona Siriuksen vieressä, ja join samalla samppanjalasistani aina välillä muutaman kulauksen, ja katsoin samalla, kuinka Sirius selitti aivan innoissaan jotain asiaa Jamesille.
Puraisin huultani, kun edes mietin, mitä kaikkea haluaisin sanoa Siriukselle. Kyllä hän tietää, että minä rakastan häntä, mutta haluaisin sanoa niin paljon enemmänkin. Se ei riitä minulle, kun ajattelen risteileviä sanoja päässäni, mutta en koskaan saa niitä oikein suustani. Aina, kun edes yritän, Sirius hymyilee odottavaisesti ja pääni menee sekaisin.

There’s something about you now
I can’t quite figure out
Everything he does is beautiful
Everything he does is right

Tyhjensin samppanjalasini lähes tyhjäksi, mutta en päässyt vieläkään tyhjentämään sitä kokonaan, kun James täytti lasini uudestaan. Hymyilin hänelle ja sanoin, että olisin pian kännissä, ellei hän lopettaisi, mutta James vain huitaisi kädellään ja virnisti.
Samalla, kun otin uuden kulauksen lasistani, katselin, kuinka Sirius kohelsi keskellä olohuoneen lattiaa Jamesin kanssa. Vaikka Sirius olisi viisikymmentä, hän tuskin koskaan rauhoittuisi tarpeeksi, mutta sillä ei ollut väliä. Siriuksen haukahteleva nauru oli kuin sulosointua korvilleni, enkä saanut silmiäni irti hänen silmistään. Hänessä vain oli jotain, mutta en tiennyt mitä. Kaikki mitä Sirius tekee, kaikki mitä hän sanoo, on oikein. Häntä ei voi koskaan torua mistään.

Cause it’s

You and me and all of the people
With nothing to do
Nothing to lose
And it's you and me and all of the people
And I don’t know why
I can’t keep my eyes off of you

Olimme siirtyneet Potterien takapihalle katsomaan raketteja, mutta sillä ei ollut mitään väliä minulle. En välittänyt raketeista, jos olin yksin. Tiesin, etten välittäisi, jos huone olisi täynnä hauskoja ihmisiä, minulla ei olisi hauskaa ilman Siriusta. Vaikka saisin maailman parhainta ruokaa, en nauttisi siitä yksin. Vain minulla ja Siriuksella olisi väliä.

En saanut silmiäni irti Siriuksesta.

~

A/N2: Öäh. Joo tosiaan, muutin kolmannen säkeistön ”she” -sanat ”he” -sanoiksi, koska ne sopivat luonnollisesti paremmin.

Thu, 18 Jun 2009 11:45:41 GMT

Title: Olen hajoamassa
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG-13
Gengre: Angst
Pairing: Sirius/Remus

Beta: No one, vain rakkaan Wordini kieliasun tarkastaja
Warning: Angstia ja slash, eipä tässä kai muuta varoitettavaa ole tähän hätään.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin enemmän tai vähemmän rajallisen mielikuvitukseni kanssa. Ja raapaleessa esiintyvä kappale on Lifehousen Broken.

Summary: Olin liian rikki sinulle, mutta se ei estänyt sinua. Halusit korjata minut, ja olin kuin avoin kirja. Ja nyt, liian monta vuotta myöhemmin, näen yhä kasvosi, vaikka kuinka yrittäisin sulkea silmäni.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa Vuosi raapalehtien [15/365], FF10 aiheena Sirius/Remus, sanana tässä ficissä 03. Kyynel sekä Yhtyeen tuotanto -haaste [1/49], kappaleena Lifehousen Broken, jonka voi kuunnella täältä.
Kun otin osaa Yhtyeen tuotanto-haasteeseen, minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa bändeinä; Lifehouse ja Muse. Rakastan kummankin musiikkia, mutta päädyin kuitenkin Lifehouseen ja tämä kappale on saanut minut useasti itkemään. Siinä vain on jotain, puhumattakaan laulajan rakastettavasta äänestä. Ja tämä surullinen laulu sai minut inspiroitumaan ja kirjoitin tuplaraapaleen, joka sijoittuu Feeniksin killan jälkeiseen aikaan.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. Ai ja POV on Remuksen.

Omistus: -

~

The broken clock is a comfort
It helps me sleep tonight
Maybe it can stop tomorrow
From steeling all my time

Istuin sohvalla. Hengitin henkeä haukkoen ja puristin käsivarsiani itseni ympärille. Yritin saada itseni tajuamaan nykytilanteen. Sen, kuinka elämä oli mennyt eteenpäin. Mutta en voinut ymmärtää, koska tuijotin kelloa ja odotin sinun saapuvan kotiin samaan aikaan kuin muinakin päivinä.

You got inside my head
I tried my best to be guarded
I’m an open book instead
And I still see your reflection
Inside of my eyes

Muistan sen syyskuun ensimmäisen päivän, kun näin sinut ensimmäisen kerran. Kun me tutustuimme ja olin osa jotain. Viimein kuuluin jonnekin. Mutta en halunnut päästää sinua liian lähelle. Olin liian rikki sinulle, mutta se ei estänyt sinua. Halusit korjata minut, ja olin kuin avoin kirja. Ja nyt, liian monta vuotta myöhemmin, näen yhä kasvosi, vaikka kuinka yrittäisin sulkea silmäni.

The broken light on the freeway
Left me here alone
I may have lost my way now
But I haven’t forgotten my way home

En pääse mitenkään karkuun sinua. Kun suljen silmäni, kyyneleet tulvivat, sillä näen kasvosi silti. Näen kasvosi silloinkin, kun olen hukassa, enkä tiedä missä olen. En näe mitään tuttua, kun olen vaeltanut ympäriinsä täysin sokkona nähden vain sinut, mutta vaikka saat minut eksymään tutulta tieltä, en ole unohtanut miten pääsen kotiin. Turvaan.

I’m falling apart
I’m barely breathing
With a broken heart
That’s still beating
In the pain
There is healing
In your name
I find meaning
So I’m holding on (I’m holdin on)
(I’m holdin on)
I’m barely holding on to you

Istun taas sohvalla. Näen lipaston päällä olevat kuvat sinusta. Meistä. Kirvelevät kyyneleet valuvat poskilleni, ja tulehtuneet haavat repeilevät rinnassa auki. Kun vain ajattelenkin nimeäsi, jaksan juuri ja juuri seuraavaan aamuun. Olen kärsinyt kivusta ja särkyneestä sydämestä niin kauan, että olen löytänyt jonkinlaisen tarkoituksen sinusta. Ajattelemisestasi.

Särkynyt sykkii yhä, mutta pidän sinusta kiinni. Vieläkin.

~

A/N2: Öäh. Joo tosiaan, käytin vain osaa säkeistöistä, enkä kaikkea.

Thu, 18 Jun 2009 11:41:34 GMT

Title: Sininen taivas
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG
Gengre: Fluffy kai
Pairing: Sirius/Remus

Beta: No one, vain rakkaan Wordini kieliasun tarkastaja
Warning: Lievää fluffya ja slash, eipä tässä kai muuta varoitettavaa ole tähän hätään.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin enemmän tai vähemmän rajallisen mielikuvitukseni kanssa.

Summary: Remus katselee taivasta ja Sirius tulee häiritsemään.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa tuplaraapaleena Vuosi raapalehtien [14/365] sekä FF10 aiheena Sirius/Remus, sanana tässä ficissä 06. Sininen.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. Ai ja POV on Remuksen.

Omistus: -

~

”Remus!”

Makoilin nurmikolla ja katselin taivaalle auringon paistaessa, siitä minä todella nautin. Pilvetön taivas, aurinko lämmittämässä ja kevyt tuulenviri viilentämässä ja – siristin silmiäni, kun tumma hahmo kumartui katseeni ja taivaan väliin.

”Sirius?”
”Sinä olet kyllä yksi, kun katselet taivasta, et näe tai kuule mitään muusta maailmasta!”
Virnistin ja kiskaisin hänet viereeni. ”Älä mene eteeni – ja sitä paitsi, et huutanut tarpeeksi kovaa. Kyllä minä kuulen”, hymyilin ja käännyin antamaan Siriukselle pusun.
Sirius hymyili leveästi. ”Olet hölmö. No niin”, hän jatkoi ja kävi makaamaan viereeni tarttuen kädestäni. ”Mitä sinä näet?”
Aloin nauraa. ”Näen?”
”Niin, tiedäthän, ennustuksen tapaan. Kai sitä pilvistäkin voi ennustaa? Voihan teelehdistäkin.”
Pyrskähdin. ”Pilvistä?”
”Niin!”
”Milloin sinä olet alkanut pitää ennustuksesta?”
”En pidäkään, se on huuhaata!” Sirius virnisti. ”Mutta kai sitä silti yrittää voi?”
”Niin no… voihan sitä aina yrittää”, naurahdin. ”Mitäs ennustat meille tänään pilvistä?”
”Hmm, annahan, kun sukellan rooliini ensin – no niin”, Sirius muutti äänensä etäiseksi ja katseli silmät suurina taivaalle. ”Oi voi, herra Lupin, näen kyllä vaikka mitä! Tämä ei tiedä hyvää, sininen taivas täynnä pilvihattaroita, jotka näyttävät aivan… aivan kuin söisi kylpyvaahtoa, tai ei, ei, tarkoitan kermavaahtoa! Onko meillä lounaaksi kermavaahtoa?”
Purskahdin uuteen nauruun. ”Kermavaahtoa?”
”Niin, sinisenä!”
”… sinistä kermavaahtoa? Selvä, syökäämme sitä, kun niin ennustit.”

~

A/N2: Öäh. Ei muuta. :D

Thu, 18 Jun 2009 11:40:13 GMT

Title: Yllätyssyntymäpäivä
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG
Gengre: … öö ei oikein kunnollista, lievä fluffy varmaan vain.
Pairing: Sirius/Remus

Beta: No one, vain rakkaan Wordini kieliasun tarkastaja
Warning: Lievää fluffya ja slash, eipä tässä kai muuta varoitettavaa ole tähän hätään.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin enemmän tai vähemmän rajallisen mielikuvitukseni kanssa.

Summary: Remuksella on syntymäpäivä ja Sirius tahtoo yllättää.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa Vuosi raapalehtien [13/365] sekä FF10 aiheena Sirius/Remus, sanana tässä ficissä 02. Syntymäpäivä.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. Ai ja POV on Siriuksen.

Omistus: -

~

”Shhh, Sirius!” James suhahti minulle ja läimäytti takaraivooni.
”Ai!” sihahdin ja löin varpaani sohvan kulmaan liikahtaessani.
”Sirius!”
”Joojoo, Sarvihaara, ole nyt itse hiljaa”, mutisin ja tönäisin Jamesia.
”Pojat, nyt suut kiinni!” Lily huudahti.
”Joojoo…” mutisimme Jamesin kanssa ja suljimme suumme.
”Kauanko vielä?” kysyin kahden minuutin kuluttua.
”Sirius!”

Samalla kuulimme ulko-oven aukenevan ja Remus astui sisään, jolloin nousimme kuin yhteisestä merkistä sohvan takaa seisomaan.

”Yllätys, Remus!” huusimme kaikki yhteen ääneen, jolloin Remus säikähti pahan kerran.
”… Merlinin housut sentään, kun säikähdin!”
”Se oli tarkoituskin”, virnistin ja menin Remuksen luokse.
”Vihaan sinua ja sinun yllätyksiäsi”, Remus mutisi.
”Rakastatpas”, virnistin ja pussasin häntä poskelle.

~

A/N2: Öäh. Ei muuta. :D

Thu, 18 Jun 2009 08:20:35 GMT

Title: Elämän loppu
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG-13
Gengre: Angst
Pairing: Sirius/Remus

Beta: No one, vain rakkaan Wordini kieliasun tarkastaja
Warning: Angst ja pieni slash, eipä tässä kai muuta varoitettavaa ole tähän hätään.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin enemmän tai vähemmän rajallisen mielikuvitukseni kanssa.

Summary: Kun Sirius kuoli, osa minustakin kuoli. Yli puolet sydämestäni kuoli sillä samaisella sekunnilla, kun Sirius kaatui ja nauru jäi hänen kasvoilleen ikuisiksi ajoiksi.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa Vuosi raapalehtien [12/365] sekä FF10 aiheena Sirius/Remus, sanana tässä ficissä 08. Liikaa.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. Ai ja POV on Remuksen.

Omistus: -

~

Elämä tuntuu käsittämättömältä lahjalta niin kauan, kun sillä on enemmän annettavaa kuin otettavaa. Ja minun todellinen elämäni alkoi vasta silloin, kun tutustuin Siriukseen ja näin hänet ensimmäisen kerran. Silloin todella ymmärsin, mitä aurinkoinen ja hyvä mieliala tarkoittavat.
Mutta Siriuksen joutuessa Azkabaniin, osa minusta kuoli väistämättä, sillä luulin menettäneeni hänet ikuisiksi ajoiksi. Ehkä elämä oli siihen mennessä enemmän ottanut kuin antanut minulle, kun sain Siriuksen kahdentoista vuoden jälkeen takaisin. Vain hetkeksi.

Jos olinkin ollut jopa onnellinen, niin en kahden vuoden jälkeen. Elämäni loppui, kun Sirius kaatui verhon taakse. Sieluuni muutti ikuinen pimeys. Se oli liikaa.

Silloin minustakin kuoli loput Siriuksen mukana.

~

A/N2: Öäh. En ole taas hetkeen kirjoittanut minkäänlaista angstia, enkä muistanut kuinka vaikeaa se todella on minulle…

Thu, 18 Jun 2009 08:18:39 GMT

Title: Kuudes aisti
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG-13
Gengre: Fluffy emt.
Pairing: Sirius/Remus

Beta: No one, vain rakkaan Wordini kieliasun tarkastaja
Warning: Pieni slash & fluffy, eipä tässä kai muuta varoitettavaa ole tähän hätään.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin enemmän tai vähemmän rajallisen mielikuvitukseni kanssa.

Summary: Päätin yhtenä iltana pistää kaikki aistini äärimmilleen vain huomatakseni, kuinka helposti minä todella huomasin hänet huoneesta.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa tuplaraapaleena Vuosi raapalehtien [11/365] sekä FF10 aiheena Sirius/Remus, sanana tässä ficissä 09. Kuudes aisti.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. Ai ja POV on Remuksen.

Omistus: -

~

Katse

Istuin oleskeluhuoneen takimmaisessa nurkassa ja suljin silmäni. Minun ei tarvinnut nähdä, jotta voisin huomata Siriuksen olevan samassa huoneessa kanssani, se vain vaikeutti keskittymistäni olennaisempiin asioihin.

Kuulo

Peitin korvani silmieni lisäksi, mutta ei minun tarvinnut kuulla Siriuksen ääntä tai askelia, vain sen takia, että voisin kääntyä kuin vieteri nähdäkseni hänet ensimmäisenä hänen saapuessa huoneeseen. Ei. Se olisi turha aisti.

Haju

Hymyillen peitin nenäni, etten haistaisi mitään. Tiesin kyllä ilman hajuaistiakin, kun Sirius saapuisi huoneeseen. Hajuaisti pahentaisi yhtälailla tilannetta kuin näkö tai kuulokin, koska Sirius tuoksui niin hyvälle.

Maku

Nipistin suuni kiinni ja hymyilin itselleni, tunsin itseni tyhmäksi, mutta tiesin, ettei makuaisti vaikuttaisi mitenkään koko tilanteeseen. Ilman makuaistiakin tietäisin, miltä Sirius maistuu, jos hän suutelisi minua. Tietäisin, jos joku muu suutelisi minua.

Tunto

Nostin jalkani koukkuun eteeni ja vaikka en kuullut tai nähnyt mitään, tunsin kyllä muiden katseet itsessäni, mutta ohitin ne täysin. En tarvinnut tuntoaistiani tietääkseni, kuka minua koskettaisi. Tietäisin, jos joku muu yrittäisi koskea kuin Sirius.

Kuudes aisti

Leveä hymy nousi huulilleni väistämättä sillä tietyllä hetkellä. Tunsin, kuinka jokainen ihokarvoistani nousi pystyyn kuin staattisesta sähköstä – ja siltä se tuntuikin. Aivan kuin huoneen jännite olisi noussut miljoona volttia, ja aivan kuin painovoima olisi vaihtanut paikkaa. Ja sydän alkoi juosta täyttä laukkaa.

Avasin silmäni ja näin hymyilevän Siriuksen.

~

A/N2: Öäh. Ei muuta sanottavaa. :D

Sat, 06 Jun 2009 13:15:03 GMT

Title: Riemusta repeävä yö
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: G
Gengre: joku lievä fluffy
Pairing: Sirius/Remus [James/Lily sivumainintana]

Beta: No one, vain rakkaan Wordini kieliasun tarkastaja
Warning: Pieni slash&fluffy, eipä tässä kai muuta varoitettavaa ole tähän hätään.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin enemmän tai vähemmän rajallisen mielikuvitukseni kanssa.

Summary: Remuksen ja Siriuksen riemulla ei ole rajaa, kun kauan odotettu pergamentti saapuu pöllön mukana aamuyöstä.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa triplaraapaleena osaa Vuosi raapalehtien [9/365] sekä FF10 aiheena Sirius/Remus, sanana tässä ficissä 07. Syntymä.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. Ai ja POV ei ole varsinaisesti kenenkään.

Omistus: -

~

”Sirius!” Remus huusi epätoivoisena ja yritti herättää miestä, joka nukkui kuin tukki heidän parisänkynsä toisella puolella.

Remus oli herännyt pieneen naputukseen, joka kuului vain vaimeana äänenä. Ensin hän luuli kuvitelleensa koko äänen, mutta herättyään kunnolla, hän tajusi, että pöllö naputti ikkunaa nokallaan. Avattuaan tuuletusikkunan, pöllö ojensi jalkaansa ja Remus irrotti pienen pergamenttirullan, jonka jälkeen pöllö jatkoi matkaansa, mistä se oli tullutkaan, jolloin Remus sai tilaisuuden katsoa kenelle pergamentti oli osoitettu. Heille. Hänelle ja Siriukselle.

”Sirius!” Remus huusi ja ravisteli miestä jo lähes väkivaltaisen kovaa.
Sirius murisi ja kiskoi peiton korviin. ”Anna minun nukkua…”
”Voi Merlinin parta sentään, nyt ylös, Sirius! Niin kuin olisi jo!” Remus huusi ja kiskaisi peiton kokonaan pois Siriukselta.

Mutta Remus ei saanut Siriusta vieläkään hereille. Epätoivoinen huokaus karkasi hänen huuliltaan, jolloin Remus marssi kiukkuisena keittiöön ja palattuaan heidän makuuhuoneeseensa, hän kaatoi saavillisen jääkylmää vettä Siriuksen niskaan. Ja Sirius nousi kuin vieteri. Voitonriemuinen hymy levisi Remuksen huulille.

”Vihdoinkin! No niin, pölvästi, et ikinä usko mitä on tapahtunut!” Remus huusi innosta hihkuen ja hyvä ettei pomppinut tasajalkaa.
Vasta nyt Siriuskin huomasi Remuksen melkein liitoksistaan repeävän riemun. ”Mitä? Syntyikö se?” Sirius nousi seisomaan ja alkoi hyppiä tasajalkaa ympäri makuuhuonetta pitäen Remuksen käsistä kiinni.

Innosta soikeana pomppivat miehet eivät välittäneet naapureistaan sillä hetkellä yhtään. Yksi heistä oli saanut ensimmäisen lapsensa, pojan, eikä heidän riemullaan voinut olla sillä hetkellä rajoja. Kun Sirius ja Remus viimein kahdeksalta aamulla eivät jaksaneet enää odottaa, he ryntäsivät Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalaan katsomaan heidän parasta ystäväänsä, hänen vaimoaan – ja ennen kaikkea heidän poikavauvaansa.

”Saimme pidätellä toisiamme kunnolla, ettemme olisi ilmaantuneet jo yöllä”, Remus virnisti heistä hieman pidättyväisempänä, toisin kuin Sirius.
”Anturajalka, meillä on erikoispyyntö sinulle”, James hymyili lammasmaisesti Lilyn vieressä istuessaan.
Sirius katsoi epäilevästi parhaaseen ystäväänsä. ”Niin?”
”Tiedäthän, että lapset tarvitsevat sellaisen turvallisen tukiverkon? Niin kuin… kummisedän?”
Leveä ymmärryksen virnistys levisi Siriuksen kasvoille. ”Tiedän.”

~

A/N2: Pitkästä aikaa sai itsensä kirjoittamaan kymppiä.

Mon, 09 Mar 2009 17:12:22 GMT

Title: Lopun alkua
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: R ~ lievä nc-17, nousee myöhemmin
Gengre: Draama, romance, angst…
Pairing: Sirius/Remus [James/Lily sivumainintana]

Beta: No one, vain rakkaan Wordini kieliasun tarkastaja
Warning: Slash, eipä tässä kai muuta varoitettavaa ole. Draama! :D

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin.

Summary: Siriuksen ja Remuksen suhde on räiskyvää laatua, eikä Remus aina oikein jaksaisi sitä.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa FF10 aiheena Sirius/Remus, sanana tässä ficissä 04. Loppu. Ja ilmeisesti myös Sananlasku-haasteeseen, jossa minulla on useampi sananlasku.

En tiedä kuinka samanlaisia nämä nyt ovat kirjan Remukseen ja Co.:n verrattuna, mutta olivat samanlaisia tai eivät, niin tämä ficci vaatii tämänlaisia luonteita. Ja… joo. Ensimmäinen ”luku” on tulevaisuudesta verrattuna seuraavaan lukuun, joka alkaa ”aiemmasta” eli menneestä.

POV on Remuksen.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista. Ja toivottavasti osasto on oikea, pohdin pitkään, mutta eiköhän se tämä ole, kun on draamaa ja vaikka mitä muuta.

Omistus: -

~

Luku 1;

1977
Huhtikuu

”Anna olla, Sirius!” huusin kädet ylhäällä ja juoksin portaat ylös Rohkelikkojen makuusaliin.
Paiskoin tavaroitani matka-arkkuun miten sattui, enkä katsonut yhtään miten päin ne asettuivat. Kuulin juoksevat askeleet takaani ja suljin hetkeksi silmäni, etten räjähtäisi, sillä arvasin Siriuksen juoksevan perässäni. Makuusalin ovi avattiin äänekkäästi narahtaen.

”Remus”, Sirius huohotti selkäni takana.
En reagoinut Siriuksen pyyntöön mitenkään.
”Kuutamo…” poika huokaisi, mutta en sanonut mitään.

Pamautin matka-arkkuni kannen äänekkäästi kiinni ja kiedoin viitan ympärilleni. Kietaisin kaulahuivin vielä kaulaani ennen kuin työnnyin Siriuksen ohi portaisiin ja ravasin ne nopeasti oleskeluhuoneeseen. En ollut huomaavinanikaan muiden katseita, jotka seurasivat minua. En vilkuillut edes sen vertaa, että olisin nähnyt Jamesin tai Peterin.
Työnsin taulun sivuun ja hyppäsin käytävälle, työnsin Lihavan leidin taulun takaisin paikoilleen ja lähdin juoksemaan portaita ala-aulaan. Ennen kuin ehdin ulko-ovelle, törmäsin Suuren salin kohdalla päivälliseltä tulevaan Jamesiin sekä Peteriin. Pysähdyin heidän kohdallaan äkisti ja nipistin suuni tiukaksi viivaksi.

”James. Peter”, sanoin vain ja otin askeleen eteenpäin. ”Ai niin, törmäätte varmaan kohta Siriukseen… Sanokaa… tai äh, lähettäkää hänet suoraan Helvettiin”, mutisin ja tein äkkikäännöksen.
Lähdin juoksemaan keittiöön ja kuulin Jamesin seuraavan perässä.
”Remus! Odota!” James juoksi rinnalleni ja yritti vetää minua kädestä saadakseen minut pysähtymään.
Repäisin käteni irti hänen kädestään ja huitaisin vain. ”James, anna olla!” huusin ja pysähdyin keittiön oven kohdalla. Käännähdin katsomaan Jamesia.
”Minulle riitti. Minulle helvetti soikoon riitti! Sirius…” hain oikeita sanoja, mutta ärähdin vain kiukkuisena. ”Minulle riitti! Ja lakatkaa nyt, hitto soikoon, seuraamasta minua!”

Kutitin päärynää taulusta ennen kuin astuin keittiöön, joka parveili kotitontuista tekemässä ruokaa. Katsoin, ettei James seurannut minua ja jatkoin eteenpäin, kunnes törmäsin erääseen kotitonttuun ja vedin hänet sivummalle.

”Onko sinulla vielä tuliviskiä?” kysyin häneltä hiljaa.
Kotitonttu nyökkäsi. ”Tuliviskiä ei saa juoda liikaa”, tonttu sanoi ennen kuin ojensi erään kaapin nurkasta tuliviskipullon minulle.
Hymyilin ja kiitin. ”Saanko viedä muutaman hedelmän?”
”Totta kai!” tonttu hymyili iloisena ja raahasi minut suurien hedelmävatien luokse, josta valikoin muutaman pussiin ja pistin hedelmät sekä tuliviskin viittani sisätaskuun.

Kiitin kotitonttuja vielä ystävällisyydestä ennen kuin lähdin ja törmäsin Jamesiin, joka oli odottanut keittiön ulkopuolella minua. Irvistin hänelle ja lähdin juoksuaskelin kohti etuovia suomatta hänelle yhtään huomiota.

”Remus, odota nyt!” James huusi ja seurasi minua alkukevääseen ulos keskelle pimeyttä.
”Hei, anna jo oikeasti olla. Ei tämä tästä miksikään muutu, Sirius ei osaa pitää housujaan kiinni, enkä minä riitä hänelle. Se on selvä juttu, hän ei koskaan kadu tai edes pyydä minulta koskaan anteeksi… no, mitäpä minä valittamaan. Olenhan vain ihmissusi”, mutisin ja tönäisin Jamesia. ”Mene nyt.”

Juoksin Tällipajun luokse ja etsin katseellani pitkää keppiä jostain. Kun viimein näin pitkän kepin, tökkäsin sillä puun keskustaa ja kumarruin mahtuakseni menemään ahtaasta kolosta tunneliin, joka johdattaisi minut Rääkyvään röttelöön. Kuljin tunnelia pitkin kumarassa, kunnes viimein saavuin perille ja pystyin nousemaan kunnolla seisomaan.
Astuin sisälle huoneeseen, jossa oli kovia kärsinyt sänky sekä rikki menneet tuoli ja vanha kirjoituspöytä. Taikasauvaa heilauttamalla sain tuolin ja kirjoituspöydän korjatuksi. Huokaisten istuin tuolille ja tyhjensin viittani sisällä olleet tavarat pöydälle.

Katselin pöytää hetken ennen kuin avasin tuliviskin ja tartuin banaaniin, jonka kuorin nopeasti ja haukkasin suuren haukun ennen kuin kulautin tuliviskiä reilusti kurkkuuni.
Olin niin totaalisen kyllästynyt Siriukseen ja hänen juttuihinsa. En tiennyt miten minun pitäisi jatkaa elämääni eteenpäin, mutta se oli harvinaisen selkeää, että Siriuksen kanssa minä vain tapattaisin itseni hermoromahduksella. Tai aivoista paukahtaisi verisuoni, sydän pettäisi… Ihan mitä tahansa. Sirius ajaa minut hulluuden partaalle kaikilla tempauksillaan, joita hän vain ikinä saattoi keksiä.

Ja nyt minulle riitti. Minulle totta vieköön riitti.
Kuinka kauan pitäisi jaksaa toisen metkuja? Loputtomasti? Typerä piski, jos hän kuvitteli, että kestäisin kaiken ilman minkäänlaista hermoromahdusta. Kuka sellaista kestäisi, että toinen on kuin keskenkasvuinen lapsi?
Tuhahdin vihaisena ja heitin banaaninkuoret olkani yli lattialle ennen kuin kumosin uuden osan tuliviskistä kurkustani alas. Minua vitutti. Minua, hitto soikoon, vitutti ja roimasti. Kulautin lisää kurkkua polttavaa nestettä kurkustani alas ja tunsin, kuinka polttava tunne siirtyi kurkusta vatsaan, mutta samalla se lämmitti jäätynyttä kroppaani.

*

Olin jo käyttänyt hyvän aikaa tuliviskini juomiseen ja pohja alkoi uhkaavasti häämöttää, ja samalla pieni naputtava ääni muistutti jossain taka-alalla, että seuraavana päivänä olisi kouluakin. Ohitin äänen kuitenkin olankohautuksella ja humautin viimeiset pisarat tuliviskiä kurkustani alas.
Röhnötin tuolilla ja katsoin laudoitettua ikkunaa, kunnes käänsin katseeni sängyn puoleen ja nousin turhan nopeasti tuoliltani kompuroiden lattialla nelinkontin. Päästyäni sängyn viereen kopautin lattialautaa oikeanpuoleisella puolella ja nostin sen piilokolosta sulkakynän, musteen ja pergamenttirullan. Repäisin pergamentista palasen ja palasin pöydän viereen istumaan.

~~Rakas~~ Sirius
~~Olen toivottoman kännissä, enkä uskoakseni tule koskaan antamaan tätä sinulle~~
Olen lopettoman kyllästynyt tähän epämääräiseen leikkiin, jota teet kanssani koko ajan. Sinulla ei selvästikään ole koskaan ollut minkäänlaisia oikeita tunteita minua kohtaan, joten olen pahoillani, että olet joutunut käyttämään kallista aikaasi minuun. Minähän olen kuitenkin vain ihmissusi, Sirius. Ihmissusi. Sinä sentään olet Musta.

Haluaisin vihata sinua koko loppuelämäni, mutta en kykene sellaiseen, ja tiedät sen varmasti. Et sinäkään kykene, tiedän sen. Tätä leikkiä on ollut niin kauan kuin olemme tunteneet ja… Olen kyllästynyt tähän, ja aion pistää tälle samanlaisen pisteen kuin tämän lauseen loppuun tulee. Sinä olet Musta ja minä Lupin, ja kaiken lisäksi vielä ihmissusi – joten jatka loppuelämääsi, äläkä enää vaivaa päärukkaasi minulla.

~~Rakastan sinua.~~

Rypistin pergamentin ja heitin kirjoituspöydän takaiseen reunaan. Kurkottauduin kuitenkin ottamaan sen ja revin niin pieniksi suikaleiksi kuin ikinä sain, kunnes sytytin yhdellä sauvan heilautuksella koko komeuden palamaan.
Katsoin, kuinka paperisuikaleet käpristelivät ja muuttuivat hiljalleen kasaksi tuhkaa. Ja toisella sauvan heilautuksella suihkautin vettä päälle, jolloin pieni kytevä tulikeko sammui mustaksi ja märäksi tuhkakasaksi.

Leveän haukotuksen saattelemana kömmin vanhalle patjalle, josta jouset työntyivät jo rispaantuneen ja haurastuneen kankaan lävitse. Vedin reikiintyneen viltin ylleni ja suljin silmäni väsyneenä aikeena nukkua aamuun asti, kohtaisin vastoinkäymiset vasta seuraavana päivänä.

*

Kuuma aurinko työntyi naulattujen lautojen lävitse silmilleni ja käännyin epämukavalla sängyllä toiselle kyljelleni, jonka seurauksesta jälleen yksi jousi työntyi patjan kankaan lävitse suoraan kylkeeni. Kylkeäni hieroen nousin istumaan ja haukottelin väsyneenä. Oloni oli pahempi kuin koskaan aiemmin miesmuistiin.
Kurkussa maistui kissan pissalta ja aivan kuin se samainen kissa olisi samalla oksentanut kurkkuuni, ja se palanen olisi jumiutunut kurkkuuni. Maistelin suussani maistuvaa pahaa makua hetken ennen kuin totesin sen hyvin vastenmieliseksi ja nielin pahan maun sitkeästi.

Puolen päivän aikoihin sain viimein itseni nousemaan sängyltä, eivätkä jalkani enää meinanneet karata altani. Vedin viitan ympärilleni, suin hiuksia hieman ja piilotin sulkakynän musteineen takaisin lattialuukun alle. Työnsin samaisen luukun alle myös tyhjän tuliviski-pullon ennen kuin lähdin kohti tunnelia taikasauva kädessäni.
Vilkaisin ranteessani olevaa kelloa ja totesin, että muut olisivat juuri siirtyneet lounaan jälkeisille oppitunneilleen, eikä pihalla varmasti olisi enää ketään. Kurkkasin käytävän päästä vielä sen verran kuin vain pystyin, ettei Tällipaju pamauttaisi minua oksillaan ja painoin kyhmystä, jonka jälkeen juoksin nopeasti Tylypahkan etuoville.

Kurkin olkani ylitse koko ajan, ettei kukaan näkisi minua ja hiippailin turvallisesti Rohkelikkojen tornihuoneistoon ilman, että törmäsin yhteenkään kummitukseen, opettajaan tai muuhun epämiellyttävään ihmiseen, joka olisi kyseenalaistanut käytävillä juoksenteluni siihen aikaan. Sanoin nopeasti salasanani Lihavalle leidille ja astuin turvallisin mielin oleskeluhuoneeseen.
Viimein pystyin pysähtymään kunnolla ja vetämään henkeä ilman, että joku pysäyttäisi minut ja kysyisi miksen ollut oppitunneilla. Huokaisin ja lähdin kohti makuusalin portaita, jotka juoksin nopeasti ylös. Kävelin ikkunan vieressä olevalle sängylleni ja heitin viittani sängyn päätyyn. Istuin sängynreunalle väsyneenä. Juominen ei sopinut minulle.

Hetken hengähdettyäni nousin ja etsin matka-arkustani puhtaat vaatteet, jonka jälkeen kävin nopeasti suihkussa sekä pesemässä hampaat. Nopeiden hygieenisten toimenpiteiden jälkeen palasin puhtaiden vaatteiden kera sänkyni viereen ja heittäydyin huomattavasti pehmeämmälle sekä paremmalle patjalle kuin se, missä olin Rääkyvässä röttelössä nukkunut edellisyönä. Suljin silmäni väsyneenä ja annoin unen viedä minut mukanaan.

*

”Remus! Remus, herää!”

Tunsin jonkun ravistelevan minua kovakouraisesti ja huutelevan nimeäni epämiellyttävän kovaäänisesti. Ynähdin vain ja käänsin kylkeä.

”Anna minun nukkua”, urahdin avaamatta silmiäni.
”Remus!” ääni jatkoi ja läpsäytti minua poskelle.
”Au!” murahdin ja haukotellen käännyin takaisin huutajan puoleen. ”Joojoo, herätään, herätään…”
”Nyt!”

Tunnistin äänen viimein Jamesin ääneksi ja haukotellen sekä silmiäni hieroen nousin istumaan sänkyni reunalle. Kauanko olin nukkunut? Nielaisin muutaman kerran ja avasin silmäni viimein kunnolla ja näin Jamesin seisovan edessäni.

”Mitä nyt?” kysyin ja katsoin ympärilleni tarkemmin.

Yöpöydän herätyskelloni näytti puoli kuutta, oletettavasti illalla. Kun tarkensin katsettani hivenen lisää, näin Siriuksen ja Peterin Jamesin selän takana, ja Lilyn takimmaisena. Pyöräytin silmiäni suurieleisesti ja huokaisin vain kyllästyneen näköisenä.

”Sirius haluaa pyytää anteeksi”, James sanoi ja kiskoi Siriuksen takaansa minun eteeni.

Nostin katseeni ja katsoin suoraan Jamesin pähkinänruskeisiin silmiin. ”Niinkö?” nostin kulmaani kysyvästi ja siirsin haastavan katseeni Siriuksen harmaisiin silmiin.

James tökkäisi Siriusta merkitsevästi ja Sirius putosi polvilleen eteeni.

”Kuutamo… anna anteeksi”, hän kuiskasi hiljaa ja katsoi viimein minua suoraan silmiin. ”Olen todella pahoillani, enkä minä tarkoittanut sitä. Sitä paitsi…” hän huokaisi. ”En edes halunnut häntä, jos olisit nähnyt koko tilanteen, niin ymmärtäisit, etten minä halunnut häntä. Työnsin hänet pois. Anna anteeksi…”

James peruutti muutaman askeleen sänkyni luota ja kiskoi Peteriä mukanaan. Käänsin katseeni Jamesista takaisin Siriukseen ja katsoin hänen silmiään.

”Tyhmä piski”, mutisin väsyneenä.

Pieni hymynkare nousi Siriuksen huulille ja hän avasi kätensä halaukseen. Tuhahdin silmiäni pyöräytellen ennen kuin pudottauduin sängynreunalta Siriuksen syliin suureen ja lämpimään halaukseen. Pieni hymynkare nousi minunkin huulilleni ja olin kuulevani, kuinka Lily kuiskasi Jamesille hiljaa;

”Aamu on iltaa viisaampi.”

~

A/N2: Tämä oli paljon pidempi Wordilla rivivälien ja muiden kanssa… No, ei se mitään. Tämän luvun sananlasku oli siis ”Aamu on iltaa viisaampi”. Ja jatkoficci, eli kakkososa on tulossa, aika piankin itse asiassa. 1/6

Luku 2;

1973
Syyskuu

Kävelin äidin ja isän välissä kohti rautatieaseman laituria 9 ja kolme neljännestä. Kolmas vuoteni Tylypahkassa oli alkamassa, ja olin onnellinen päästessäni taas kouluun. En ollut koko edellisenä yönä saanut ollenkaan unta, koska odotin niin paljon koulun alkamista.

”Remus!” Sirius huusi jostain ja hyökkäsi kaulaani.

Meinasimme kaatua maahan Siriuksen hyökkäyksen voimasta, mutta se onneksi se oli vain hilkulla. Kiedoin käteni Siriuksen ympärille ja halasin häntä takaisin, kunnes Sirius jatkoi matkaansa etsimään Jamesia.
Hymyilin äidille ja isälle nolon näköisenä, mutta he eivät olleet huomaavinaankaan koko tapahtumaa. Ehkä se olikin ihan normaalia. Ainakin Siriuksen tapauksessa, hän tuli ja meni kuin mikäkin pyörremyrsky.

”No niin, minä pärjään kyllä jo”, sanoin vanhemmilleni ja hymyilin heille.
”Oletko nyt aivan varma?”
Nyökkäsin vain. ”Olen, olen. Kyllä te voitte jo mennä! Ovathan kaverini täällä”, sanoin ja heilautin kättäni junan suuntaan.

Isäni nyökkäsi viimein myöntyen samaan ja nosti matka-arkkuni junaan ennen kuin halasi minua nopeasti ja lähti äitini kanssa kävelemään poispäin. Käännyin junan puoleen ja hyppäsin sisään ennen kuin aloin kiskoa matka-arkkuani seuraavaan vaunuun, jonka Sirius ja James olivat jo valloittaneet.

”Sirius! Tule auttamaan!” James huusi ja avasi vaunun oven minulle.
Sirius hyökkäsi vaunusta arkkuni kimppuun ja hymyili minulle. ”Anna, kun minä”, hän virnisti ja kiskoi arkkuni nopeasti vaunuun sisälle.

Istuin Siriuksen viereen ja katselin ikkunasta laiturilla parveilevia oppilaita sekä heidän vanhempiaan, jotka hyvästelivät lapsiaan kyyneleet silmissään. En tiennyt tunsinko enemmän sääliä oppilaiden vai heidän vanhempiensa puolesta.
Käänsin katseeni surevista vanhemmista takaisin vaunuumme, jonka James ja Sirius olivat vallanneet. Etsin katseellani Peteriä, neljättä jäsentä koplastamme, mutta häntä ei näkynyt missään vieläkään. Kääntyilin paikallani, mutta Peteriä ei näkynyt missään, ei edes laiturilla, vaikka kello oli jo lähes yksitoista.

”Missä Peter on?”
James ja Sirius kääntyivät velhoshakkinsa puolesta katsomaan minua hölmistyneinä.
”En minä tiedä”, he totesivat välinpitämättöminä yhtä aikaa ja kääntyivät taas shakkinsa puoleen.

Hymähtäen nousin penkille seisomaan ja astuin Siriuksen ohi hänen selkänsä takaa päästäkseni matka-arkkuni luokse. Etsin sieltä kirjani ja palasin Siriuksen viereen istumaan kirjani kanssa, mutta käytävän puolelle, sillä en jaksanut kiipeillä enää.

”Meinasin myöhästyä junasta!” Peter vinkaisi pelästyneenä työntyessään ovesta sisään ja kiskoi hiki hatussa matka-arkkuaan, mutta kumpikaan pelaajista ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
”Huomasin”, minä mutisin kohteliaisuuden vuoksi vastaukseksi ja jatkoin kirjani lukemista.

Peter katsoi hetken Jamesia ja Siriusta, jotka istuivat leveästi vastakkaisilla paikoillaan, eikä hän mahtunut enää viereeni. Siirsin katseeni kirjasta Peteriin, joka pähkäili minne istua. En ilmaissut millään lailla seuraavani häntä, mutta viimein hän teki kuten minä aiemmin, hypähteli kömpelösti Jamesin selän takaa ikkunan sekä Jamesin väliin istumaan.

”Mitä te teitte kesälomalla?” Peter aloitti välinpitämättömän jutustelun muiden Kelmien kanssa, kun minä uppouduin kirjaani kokonaan.

Hätkähdin rajusti, kun kirjani tönäistiin muka vahingossa junan lattialle ja nostin katseeni kahteen luihuispoikaan, jotka olivat kirjaani kajonneet. Räpsyttelin silmiäni hetken tyhmänä, kunnes pojat aloittivat ivansa.

”Mikä rillirousku olet olevinaan?” ensimmäisenä ollut poika kysyi haastavasti. Huokaisin kyllästyneenä.
”En mikään.”
”Eikö sinua kiinn-”
”Nostapa se kirja lattialta”, Sirius nousi nopeasti seisomaan ja osoitti poikaa taikasauvalla. ”Ja pyydäpä anteeksi samalla.”

Poika katsoi Siriusta kuin tyhmää. ”Nosta itse”, hän hymähti ivallisesti hymyillen.
Nyt Jameskin nousi seisomaan taikasauva ojossa.
”Etkö kuullut mitä hän sanoi?” James kysyi viitaten Siriuksen sanoihin.

Pojat vilkaisivat toisiaan.
”Hyvä on”, Sirius huokaisi ja kääräisi hihansa ylös. ”Ellei kirja nouse viidessä sekunnissa ja anteeksipyyntöä kuulu, en takaa, miten hyvin taikasauvani kohtelee sinua.”
Nopeasti poika kumartui nostamaan kirjan lattialta ja tyrkkäisi sen puolihuolimattomasti takaisin syliini. ”Sori.”
”Mitä?” James kysyi ja pisti käden vasemman korvansa taakse. ”Ei oikein kuulu.”
”Anteeksi”, poika mutisi ja pää kolmantena jalkana he juoksivat pois vaunusta.

Tuhahdin kyllästyneenä. ”Eivätkö ne koskaan kyllästy lähettämään noita typeriä toisluokkalaisia, jotka eivät tiedä mistään mitään?” mutisin ja avasin kirjani siitä, mihin se oli jäänyt.
”Ruikuli yrittää saada kannatusta ja lyö vetoa, että uskaltaako kukaan kiusata sinua. He vain unohtavat kaksi muuta”, Sirius virnisti ja kietoi kätensä ympärilleni. ”Minut ja Jamesin.”
Naurahdin. ”Aivan, Sirius.”

*

Kouluvuosi oli päässyt inhottavan nopeasti alkuun siitä huolimatta, että pidin koulusta ja kesäloman loppumisesta ei ollut kulunut kuukauttakaan. Koko päiväni oli alkanut äärimmäisen huonosti heti kun avasin silmäni ensimmäistä kertaa aamulla. Minusta tuntui, ettei mikään voisi enää mennä pahemmin pieleen.
Ensiksi olin nukkunut pommiin, ja vain sen takia, että illalla oli mennyt myöhään muodonmuutosesseen kanssa. Toiseksi en meinannut löytää puhtaita vaatteita ollenkaan. Ja kolmanneksi, löin varpaani sängynjalkaani pahasti. Minua suututti.

Ja sinä iltana olin äärimmäisen uppoutunut kirjastosta lainaamaani kirjaan, sillä halusin nostaa mielialaani edes himpun verran, jos se vain olisi mahdollista. Sirius, James ja Peter olivat jättäneet minut yksin ja lähteneet jo edeltäpäin tupaamme.
Olin mahdollisimman uppoutunut kirjaani, vaikka tiesin, ettei kirjaa pitäisi lukea samaan aikaan, kun on kävelemässä jonnekin. Minä kuitenkin tein niin kaiken uhalla. Ja ehkäpä juuri siitä johtuen törmäsin kahteen poikaan, jotka olivat minua ainakin kaksi päätä pidempiä. Ne olivat ne samat, vuotta nuoremmat pojat, jotka tulivat tiputtamaan kirjani junassa joitakin viikkoja aiemmin.

Nostin katseeni tyhjistä käsistäni ylös, enkä voinut kuin nielaista nähdessäni Luihuiset edessäni. Kumarruin noukkimaan kirjani ja ajattelin, että jos olisin hiljaa, enkä sanoisi mitään, niin voisin ohittaa heidät ilman ongelmia.

”Törmäsit meihin”, se pidempi sanoi ja tönäisi minua olkaan.
Kirjat tippuivat tärisevistä käsistäni, sillä säikähdin pahemman kerran. Nielaisin hiljaa kumarruin noukkimaan kirjani uudestaan.

”Etkö osaa edes puhua?” se toinen kysyi ja tönäisi myös minua.
Puraisin huultani.
”Ei ilmeisesti. Ainakaan ilman niitä turvamiehiään”, toinen hörähti.

Pidempi ja kookkaampi tönäisi minua uudelleen, jonka seurauksesta lensin kivuliaasti selälleni kivilattiaan. Purin vain huuliani yhteen, enkä valittanut, vaikka selässä vihlaisikin inhottavasti.
Lyhyempi potkaisi kirjani kauemmas, kun olin kurkottamassa niihin, enkä enää ylettänyt niihin vain kurkottamalla. En ehtinyt siirtyä lähemmäs, kun hän vaihtoi kirjoista potkimisen minuun ja potkaisi vatsani seuduille. Ilmat karkasivat keuhkoistani ja jäin haukkomaan henkeäni kontilleni, kun he potkaisivat minua uudestaan kivuliaammin ja kovemmin. Jokainen potku sattui aina vain enemmän.

”Kai ymmärrät, ettei sinusta ole mihinkään? Olet surkea, puoliverinen…” pidempi sylkäisi sanat suustaan.

Makasin kylmällä kivilattialla sikiöasennossa yrittäen hengittää mahdollisimman pinnallisesti, sillä minuun kohdistuneet potkut sattuivat ja hengitykseni rahisi inhottavasti.

Pojat tuhahtivat halveksuen ja tähtäsivät vielä viimeiset potkut ennen kuin heittivät kirjani päälleni, ja poistuivat naureskellen. Suljin silmäni hetkeksi ennen kuin keräsin viimeisimmät tahdonvoimani rippeet ja kasasin kirjani yhteen pinoon. Pysähdyin hengittämään raskaasti hetkeksi ennen kuin nousin vaivalloisesti polvilleni. Nostin kirjat kainalooni ja lähdin hitain askelin kohti portaita, jotka johtaisivat viimein Rohkelikkojen tupaan. Nojasin kiviseinään täysin, enkä olisi taatusti pysynyt hetkeäkään pystyssä ilman sitä.

Kun viimein pääsin Lihavan leidin taulun eteen, sain kerätä viimeisimmätkin voimanrippeeni, jotta pystyin pihahtamaan salasanan hiljaa. Järkyttyneen näköisenä taulu heilahti sivuun ja kompuroin sisälle oleskeluhuoneeseen. Päästyäni oleskeluhuoneeseen, rojahdin lattialle makaamaan, sillä en jaksanut seistä enää sekuntiakaan.

”Remus!”

Kuulin etäisesti Siriuksen järkyttyneen äänen, tajunnantasoni alkoi laskea uhkaavasti, enkä jaksanut enää pitää silmiänikään auki.

”Herranen aika!” Sirius huusi ja heittäytyi polvilleen luultavasti Jamesin kanssa.
”Mitä sinulle on tapahtunut?!” James huusi.

Avasin silmäni vaivalloisesti ja kuulin epämääräistä sekä kauhistunutta supinaa ympäri oleskeluhuonetta.

”Ei mitään”, sain kuiskattua hiljaa.
”Miten niin ’ei mitään’?” Sirius älähti ja nosti minut seisomaan pitäen koko ajan kiinni Jamesin kanssa.
”Minulla on huono olo…” mutisin ja työnsin pojat kauemmas.

Rojahdin polvilleni uudestaan, enkä ehtinyt sanoa edes ”kissaa”, kun aloin oksentaa verta kivilattialle. Enkä voinut huokaista helpotuksesta, kun kuvotus levisi sisälläni ja oksensin saman tien uudestaan uuden lastin verta.

”Hänet täytyy viedä sairaalasiipeen!” James huudahti ja nosti minut uudestaan seisomaan Siriuksen kanssa.

En estellyt heitä mitenkään, kun he lähtivät viemään minua sairaalasiipeen. Kun viimein pääsimme sinne asti, kuulin matami Pomfreyn järkyttyneen äänen huutavan ”mitä ihmettä poikapoloiselle on sattunut?” ja minut laskettiin sänkyyn makaamaan.

”Tästä täytyy ilmoittaa McGarmiwalle”, Sirius mutisi kiukkuisena.
”Mitä hänelle on sattunut?” Pomfrey kysyi säikähtäneen kuuloisena.

Avasin silmäni hetkeksi ja kumarruin sängyn yli oksentamaan uudestaan.

”Öh…” Sirius ja James katsoivat toisiinsa.
”Ei mitään”, pihahdin hiljaa.

Sirius ja James katsoivat merkitsevästi toisiaan, kun toistin kuluneen lausahduksen jo toista kertaa. Eikä se vieläkään vakuuttanut heitä, saatikka sitten matami Pomfreyta. Sen jälkeen Sirius ja James heittivät villit arvauksensa pahoinpitelystä, mutta en ottanut asiaan kantaa millään tavalla.

*

”Remus Lupin”, kuulin nimeni toistettavan jo miljoonannen kerran sinä iltana. Ainoastaan se oli muuttunut, että sanoja oli tällä kertaa McGarmiwa, eikä Pomfrey, James tai Sirius.

Käännyin kapealla sairaalavuoteella väsyneenä ja katsoin suoraan McGarmiwan silmiin, joka oli pukeutunut skottiruutuiseen aamutakkiinsa. Huokaisin ja pyöräytin silmiäni.

”’Ei mitään’ ei taida riittää?” mutisin.
”Aivan oikein, nuori herra Lupin”, McGarmiwa sanoi ja kääntyi kannoillaan. ”Dumbledore haluaa jutella kanssasi. Eikä se ’ei mitään’ riitä hänellekään”, nainen vielä sanoi ja poistui huoneesta.

Jäin vain hetkeksi yksin hämärään huoneeseen, kunnes Dumbledore astui sisään ja laski käsissään olleen kynttilän yöpöydälle sänkyni viereen. Sen jälkeen hän veti tuolin kauempaa ja istui siihen katsoen minua tarkkaavaisesti sinisillä silmillään puolikuulasiensa ylitse.

”Remus”, hän aloitti hitaasti. ”Sinun olisi parasta kertoa mitä on tapahtunut.”
Pureskelin huultani ja käänsin katseeni huoneen toisella puolella olevaan ikkunaan, jonka näin vain juuri ja juuri.
”Minä en haluaisi kertoa”, kuiskasin vain hiljaa.
”Ellet kerro, niin Musta ja Potter päättelevät itse mitä tapahtui, ja saattavat ottaa oikeuden omiin käsiinsä”, Dumbledore virkkoi hiljaa.
Käänsin katseeni salamana rehtoriin. ”Älä vain sano…” huokaisin.

Siniset silmät tuikkivat hiljaisina puolikuulasien takaa. Laskin katseeni nopeasti ja kevyt puna nousi häpeästä poskilleni. Sydämeni alkoi takoa hurjasti ja vaikka oloni olikin huono, en silti voinut olla tuntematta salaa mielihyvää siitä, että Sirius ja James olivat kostaneet puolestani.

”Remus?” Dumbledore kysyi hiljaa.
Pureskelin huultani miettien mitä voisin kertoa. Kaiken?
”Musta ja Potter – ”
”Hyvä on”, mutisin. ”Olin tulossa kirjastosta nenä kirjassa kiinni, jota yleensä yritän välttää, enhän näe muuten mitään… Mutta törmäsin vahingossa kahteen luihuispoikaan ja…” kohautin olkiani hiljaa. ”He eivät pitäneet siitä, että törmäsin heihin.”

Lämmin käsi puristi varovaisesti olkapäätäni.

”Musta ja Potter menettivät vain hieman pisteitä, ja… no, saivat jälki-istuntoa. Mutta Luihuiset menettivät pisteitä, ne kaksi saivat jälki-istuntoa ja kirjeet kotiin, vaikka ei siitä taida hyötyä olla”, Dumbledore pohti.

En vastannut mitään. Katsoin yhä tiiviisti ikkunaa, kun Dumbledore nousi tuolilta ja käveli ovelle. Kuulin hänen kääntyvän vielä kerran kannoillaan.

”Lähetän Mustan ja Potterin käymään, he eivät suostu menemään nukkumaan ennen kuin ovat nähneet sinut”, Dumbledore sanoi vielä ja poistui huoneesta.

Hetkessä Sirius ja James olivat juosseet luokseni. He istuivat sängynreunalle, Sirius oikealle ja James vasemmalle puolelle. Hymyilin heille vaivalloisesti.

”Voi Remus”, pojat huokaisivat ja katsoivat murjottua olemustani.
”Älä huolehdi, he eivät enää kiusaa sinua tai meitä. Annoimme kunnon opetuksen”, Sirius taputti olkaani kömpelösti.

Käänsin kiitollisen katseeni poikiin.
”Kiitos.”
James virnisti leveästi. ”Hädässä ystävä tunnetaan, Kuutamo”, hän sanoi ja taputti toista olkaani ennen kuin he olivat taas sairaalasiiven ovella. ”Nähdään huomenna, Kuutamo, ja hyvää yötä!”

~

A/N2: Kuten viimeisistä lauseista ja jostain puolivälistä saattoikin jo arvata, niin tämän sananlasku on; Hädässä ystävä tunnetaan. 2/6

Luku 3;

1974
Joulukuu

Tunsin epämiellyttävän tökkäisyn kylkiluideni väliin ja avasin silmäni siinä samassa. Katsoin vasemmalle puolelleni ja näin Siriuksen hymyilemässä viattoman oloisesti. Turhankin viattoman. Irvistin.

”Kuutamo, miksi sinä nuokut?” Sirius kysyi ja katsoi minua uteliaana. ”Sinä et koskaan meinaa nukahtaa aamiaisella.”

Ohitin kysymyksen törkeästi ja haukkasin paahtoleivästä palasen, jonka jälkeen silmäni painuivat edelleen kiinni, vaikka yritin pysyä hereillä pystyäkseni jauhamaan paahtoleivän palasta.

”Kuutamo!” Sirius tönäisi minua rajusti ja hätkähdin.
”Mitä?!” huudahdin pelästyneenä ja tuijotin vauhkona ympärilleni silmät selällään.

Sirius ja James vain pyörittelivät silmiään vierelläni.

”Huomenna on jouluaatto”, Sirius tuumaisi mielissään.
”Saankohan jotain siistiä huispaukseen liittyvää”, James pohti.
”Minua väsyttää”, nurisin ja työnsin edessäni olevan puurolautasen kauemmas. Minua alkoi pelottaa, että naamani löytyisi pian sieltä lautasesta, sillä nuokuin sen verran pahasti koko ajan.
”Mitä sinä oikein teit viime yönä?” Sirius kysyi.

Lehahdin punaiseksi poskiltani.
”Minä… te nauratte minulle…” mutisin.
”Kerro nyt!”
Irvistin Siriuksen uteliaisuudelle. ”Hyvä on. Tein taikajuomien esseetä…”

Sirius aukoi suutaan hetken.
”Remus…” Sirius sanoi nimeni ja aukoi suutaan vielä ennen kuin James avasi suunsa.
”Se pitää palauttaa vasta joululoman jälkeen!” James sai sanottua viimein.
Kohautin olkiani. ”Halusin sen pois alta…”
James ja Sirius vain nauroivat.
”Olet toivoton, ystävä hyvä”, he totesivat ennen kuin kiskoivat minut sekä Peterin ylös. ”Nyt mennään pelaamaan vaikka lumisotaa, niin piristyt!”

*

Sain välteltyä lumisotaa juuri ja juuri kuumeeseen sekä kylmään vedoten. Sanoin, että saisin kastuessani taatusti kuumeen ja syyttäisin heitä siitä. Ja alkava nuhani pahenisi taatusti, jos lähtisin nyt kastelemaan ja palelluttamaan itseni. Sen varjolla jäin oleskelutupaamme lukemaan kirjaa lämpimän takkatulen edessä. Kävin pukemassa lämpimät villasukat tavallisten sukkien päälle ja valloitin sen jälkeen suosikkinojatuolini, johon linnoittauduin kirjani kanssa.

Olin niin täysin uppoutunut kirjaani, etten kuullut, kun muut Kelmit ja ne satunnaiset rohkelikot, jotka olivat jääneet joululomaksi Tylypahkaan, viimein saapuivat pakkasesta punaposkisina. Havahduin kesken lukemisen huutamaan kauhusta, kun Sirius hiipi nojatuolini taakse ja upotti jääkylmät sormensa niskaani.

”SIRIUS!” huusin kauhuissani ja tunsin, kuinka jääkylmät vesipisarat valuivat selkäpiissäni.

Pamautin kirjani kiinni ja nousin nojatuolista niin nopeasti kuin vain ikinä pystyin, jonka jälkeen lähdin juoksemaan Siriuksen perään. Seurasin häntä makuusaleihimme ja sain hänet kiinni hänen sänkynsä luota, mutta Sirius oli ovelampi ja kamppasi minut lattialle, jonka jälkeen hän istui päälleni virnistellen.

”Nyt voin kutittaa sinua niin paljon kuin ikinä haluan!” Sirius virnisti ja alkoi kutittaa minua kyljistä.

Yritin työntää hänen käsiään pois samalla, kun aloin nauraa vedet silmistä valuen, mutta Siriuksen kädet olivat joka puolella, enkä kyennyt estelemään häntä mitenkään.

”Sirius-kiltti”, nauroin henkeä haukkoen. ”Minun pitäisi kiusata sinua – ja voi luoja lopeta, minua sattuu jo vatsaan!”

Yhtäkkiä Sirius lopetti ja näin hänen virnistelevät kasvonsa omieni yläpuolella.

”Tunnustatko, että olen paras kaikista?” hän virnisteli.
Tuhahdin.
”Etkö? No… edes voimakkain? Komein?” Sirius nauroi.

James ja Peter avasivat makuusalin oven tullessaan vaihtamaan märkiä sekä kylmiä vaatteitaan kuiviin, ja he toden teolla yllättyivät, kun näkivät minut Siriuksen alla.

”Mitä te teette?” James kysyi ihmeissään.
”Kutitan Kuutamoa!” Sirius nauroi.
”Ei se kyllä siltä näytä”, James rypisti otsaansa ja katsoi meitä mietteliäänä.
Tunsin kevyen punan nousevan poskilleni, kunnes irvistin Siriukselle. ”Hän tunki jääkylmät sormensa niskaani ja lähdin hänen peräänsä, mutta en kyennytkään kostamaan hänelle”, mutristin huuliani.
James vaihtoi pohtivan ilmeensä nauruun. ”Sirius-kiltti, jätä Kuutamo-parka viimeinkin rauhaan. Hän on sairas, eikä kaipaa sinunlaisia renttuja kiusaamaan!”

Sirius jäi pohtimaan asiaa hetkeksi ennen kuin nousi päältäni ja ojensi kättään, johon tartuin ja hän nosti minut pystyyn. Tuhahdin vain ja lapsellisesti näytin hänelle kieltä. Riisuin pitkähihaisen paitani pois ja vaihdoin sen kuivaan sekä lämpimämpään villapuseroon. Minulla oli kylmä.

Palasin oleskeluhuoneeseen nojatuoliini takkatulen eteen, jolla olin vain hetkeä aiemmin istunut rauhassa. En ehtinyt lukea edes kahta lausetta loppuun kirjastani, kun James ja Sirius palasivat meuhkaten oleskeluhuoneeseen ja alkoivat pelata velhoshakkia minua vastapäisellä sohvapöydällä. Peter juoksi heidän kintereillään ja seurasi tarkkaavaisesti mitä nuo kaksi muuta tekivät.

Kun Sirius ja James olivat saaneet pelinsä kunnolla alkuun, ei minun lukemisestani tullut enää yhtään mitään, tuijotin vain sanoja tajuamatta mitä niissä luki. Jäin pohtimaan aiempaa kampitusta, jonka Sirius minulle teki hetkeä aiemmin makuusalissamme.
Siriukselle se tuskin merkitsi yhtään mitään, eikä minullekaan – miksi olisi? Normaali kampitus, mutta siitä huolimatta Jamesin kysymys oli saanut punan nousemaan poskilleni, kun hän ihmetteli mitä teimme. Pureskelin huultani pohtivasti, kunnes päätin unohtaa koko asian ja palasin kirjani pariin.

*

”Jooooouuuuuluuupuuuuu oooooon raaaakennettuuuuuuuuuu!”

Heräsin seuraavana aamuna Jamesin ja Siriuksen epävireiseen lauluun. Ähkäisten kiskaisin tyynyni pääni alta ja vedin sen korvien peitoksi saadakseni nukkua vielä hetken. Suljin silmäni autuaana suhteellisen hyvästä hiljaisuudesta ja aloin tavoitella Nukkumattia uudelleen.

”Kuutamo!” Sirius hihkaisi ja kiskaisi tyynyni pois. ”Ylös, saamme avata lahjoja! Joulu!”

Laskin hitaasti kymmeneen ennen kuin käännyin vatsaltani selälleni ja sitä kautta istumaan pöllämystyneenä. Sirius oli avannut jo suurimman osan lahjoistaan, kuten James ja Peterkin, vain minulla oli kaikki avaamattomina.

Hieraisin vielä viimeisimmätkin unihiekan rippeet silmäkulmista pois ennen kuin kävin lahjojeni kimppuun. Sain niitä tavallisia; villapaidan vanhemmiltani sekä kirjan, suklaata ja kirjan ihmissusista Jamesilta sekä Siriukselta. Löytyi lahjojen seasta pari muutakin kirjaa sekä villasukat. Vedin iloisena uudet villasukat jalkoihini ja uuden villapaidan ylleni.

Aamiaisella en saanut syötyä juuri mitään, sillä odotin innoissani pääsyä takaisin oleskelutupaan kirjojeni kimppuun. Kun olimme syöneet, muut oppilaat lähtivät suurella laumalla pelaamaan lumisotaa, kun minä palasin oleskeluhuoneeseemme jo hieman pahenneen flunssan kera.
Linnoittauduin uuden kirjan ja höyryävän teemukin kanssa takkatulen eteen. Laskin teemukin sohvapöydälle ja istuuduin lattialle risti-istuntaan jalkojeni päälle, ennen kuin aloin lukea lahjakirjaani innostuneena.

Hätkähdin kylmiin käsiin niskassani – kuten edellisenäkin päivänä, mutta en jaksanut nousta, tiesin sen olevan Sirius. Käänsin päätäni ja näin Siriuksen nenän melkein kiinni minun nenänpäässäni. Räpsäytin silmiäni ja siirsin katseeni Siriuksen harmaisiin silmiin.

”Mitä?” kysyin hämilläni.
”Mitä sinä teet?” Sirius kysyi.

Tunsin hänen pehmeän hengityksensä kasvoillani ja haistoin hänen makean ominaistuoksunsa, joka oli jo kovin tuttu minulle. Unohdin hetkeksi miten hengitetään.

”Minä… minä…” takeltelin sanoissani. ”Luen…” sain viimein kuiskattua hiljaa.

Sirius hymyili ja nousi ylös. Jäin katsomaan hänen silmiinsä hämmentyneenä ennen kuin ymmärsin kääntää katseeni takaisin kirjaani. Tunsin punan nousevan poskilleni.

”Menen vaihtamaan vaatteeni”, Sirius hihkaisi ja juoksi makuusaliin.

Katsoin sylissäni olevaa kirjaa hetken ennen kuin nousin ylös ja kävelin hiljaa Siriuksen perässä makuusaliimme. Avasin oven ja viileä ilma löyhähti kasvojani vasten. Astuin sisäpuolelle ja suljin oven hiljaa. Jäin katsomaan hiljaisena, kuinka Sirius vaihtoi märkiä vaatteitaan.
Kun paita tippui lattialle, eikä Siriuksen yläkropassa ollut rihman kiertämääkään, tunsin häpeän ja punan nousevan poskilleni, mutta en kyennyt estämään jalkojani liikkumasta. Hetkessä olin Siriuksen vieressä. Puraisin huultani kevyesti ennen kuin nostin katseeni ylemmäs.

”Sirius…” kuiskasin hiljaa.

Hymyillen ja uteliaan näköisenä Sirius kääntyi katsomaan minua. Hän näytti niin suloiselta, etten kerta kaikkiaan voinut estää itseäni ja ennen kuin huomasinkaan, olin noussut varpailleni ja painanut huuleni kevyesti hänen huulilleen. Tekoni iskostuessa aivoihini, vetäydyin säikähtäneenä ja katsoin järkyttyneenä Siriuksen kasvoja. Painoin pääni häpeästä alas.

”Anteeksi… Sirius… olen pahoillani…” mutisin ja juoksin pois makuusalista.

En katsonut taakseni enkä jäänyt odottamaan, että mitä Sirius olisi sanonut minulle. Ja luultavasti hän olisi vain katsonut minua inhoten, eikä olisi enää koskaan halunnut olla ystäväni, tai halunnut edes tuntea minua.
Juoksin portaita alas oleskeluhuoneeseen, kun törmäsin Jamesiin ja Peteriin. Kirjaimellisesti törmäsin. Lensin selälleni ja vilkaisin vain nopeasti olkani yli portaiden yläpäähän ennen kuin nousin ylös.

”Anteeksi, en huomannut…”
”No et kai, jos tuolla tavalla juokset”, James katsoi minua ihmeissään.
”Miten vain”, mutisin ja työnnyin hänen ohitseen.

Juoksin loppupätkän alas ja lähdin kokonaan pois oleskelutuvasta, ja suuntasin kulkuni keittiöön. Kun viimein pääsin keittiöön asti, pyysin kotitontuilta ruokaa, jota oli taatusti jäänyt lounaalta, kuten aina tuntui jäävän, vaikka ruoka olisi täällä kuinka hyvää tahansa.
Olin mieltynyt erityisesti jouluruokiin ja sainkin sitä kotitontuilta niin paljon mukaani kuin vain pystyin kantamaan. Kulkiessani käytäviä pitkin salaisen tunnelin suuaukkoa kohti, se johti Rääkyvään röttelöön, mutta en minä sinne nyt halunnut. Riitti, että saisin hieman ajatella yksin ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä. Ja sinne ei taatusti kukaan eksyisi.

Vilkuilin olkani yli puolelta toiselle ennen kuin avasin tunnelin suuaukon sauvan heilautuksella, astuin sisään ja suljin suuaukon. Kävelin vielä jonkin matkaa eteenpäin ennen kuin pysähdyin ja laskeuduin risti-istuntaan kylmälle kivilattialle. Laskin sylissäni olleet ruoat lattialle ja kuiskasin ”valois”, jotta näkisin jotain synkässä pimeydessä.
Huokaisin ja haukkasin joulutortun kulmasta palasen. Päässäni pyöri vain ja ainoastaan yksi ajatus: ”Miksi suutelin Siriusta?”, enkä edes osannut vastata siihen. Ainoa tunne, jonka pystyin ymmärtämään oli jonkinlainen häpeä siitä, mitä olin mennyt tekemään.

Ravistelin päätäni epätoivoisena teostani. Mitä ihmettä oikein kuvittelin tekeväni? Tungin tortun lopun suuhuni ja nielaisin sen kermakaljan kera. Pyyhkäisin suupieltäni ja haukkasin joulupiparista jääden miettimään ihmeellisiä tunteenpurkauksiani.

*

Astuin takaisin Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen hienoisessa sokerihumalassa, ja suurin syy siihen lienee aika monen kermakaljan juominen. En tiennyt oikeasta humalasta juuri mitään, mutta voisin veikata, että olin vienyt sokerihumalani sen verran pitkälle, että sitä voisi verrata oikeaan humalaan ainakin jossain määrin.

”James! James!” hihkaisin ja hyppäsin hänen taakseen halatakseni häntä takaapäin.
”… oletko sinä kännissä, Kuutamo?” James kääntyi ihmeissään ja katsoi minua pitkään.
Minua alkoi naurattaa ja hihityksen kera menin istumaan hänen vierelleen.
”Jos ihan tarkkoja ollaan, niin sokerihumalassa”, totesin ja hikkasin perään.

James pyöritteli päätään.

”Mitä?” rypistin otsaani ja katsoin häntä uteliaana, mutta välttelin erittäin tarkasti Siriuksen katsomista, vaikka olinkin sekaisin sokerista.
”Onko sinulla kaikki hyvin?”
Kohotin kulmiani. ”Miksi ei olisi?”
”No… et vaikuta siltä”, hän mutisi ja vaihtoi katseen Siriuksen kanssa.

Nousin niin nopeasti seisomaan kuin vain pystyin.

”Selvä, sinä siis kerroit kaiken? Hienoa, Sirius!” älähdin suuttuneena, vaikka en oikeastaan tiennyt miksi suutuin. ”Ihan miten vain, minä – hyi”, mutisin ja nostin käteni suuni eteen nopeasti.
”Remus?” James kysyi ja kääntyi katsomaan minua huolissaan. ”Onko sinulla huono olo?”

Nyökkäsin vain ja lähdin juoksemaan makuusalien vessaan. Avasin oven ja kumarruin polvilleni vessanpöntön eteen, enkä ehtinyt ajatella enempää, kun jo oksensin.

”En halua ikinä oikeaa humalaa”, mutisin ja oksensin uudestaan.
Tunsin lämpimän käden olallani ja sen jälkeen kädet vetivät kasvoilleni valahtaneet hiukseni pois. Oksensin vielä kerran ennen kuin istuin vessan kylmälle lattialle ja nojasin takanani olevaan seinään koko painollani silmät ummessa. Pyyhkäisin villapaidan hihalla suupieliäni ja nieleskelin.

”Kuutamo?” Siriuksen pehmeä ääni kysyi vierestäni.

Siinä samassa avasin silmäni ja katsoin harmaisiin silmiin, enkä nähnyt niissä mitään merkkiä siitä, että hän olisi vihainen minulle tai ei haluaisi tuntea minua.

”Söitkö itsesi sokerihumalaan… tämänpäiväisen takia?”
Huitaisin häntä. ”Älä ole liian itsevarma, Sirius.”

Virnistys nousi Siriuksen huulille. Nostin katseeni häneen ja virnistin takaisin. Siinä, Siriuksen vieressä istuessa, minulle nousi palava halu suudella häntä uudestaan, mutta en edes harkinnut asiaa. Oksennuksen makuinen suudelma ei kiehtoisi minua. Pelkkä ajatuskin meinasi saada minut nyrpistämään nenää. Vaivoin sain sen estettyä.
En tiedä kuinka kauan istuimme siinä, aivan hiljaa toisiamme katsoen, mutta ajantaju oli hävinnyt aivan tyystin. Sivusilmällä näin, kuinka Siriuksen vasen käsi nousi ja pysähtyi oikealle poskelleni. Hengähdin ja suljin silmäni, kun pelko kouraisi mahassani inhottavasti. Varovaisesti Sirius kumartui lähemmäs ja tunsin hänen lämpimän hengityksensä kasvoillani ennen kuin hän kuroi viimeiset sentit kiinni, ja kosketti huuliani omillaan varovaisesti. Huokaisin hänen huuliaan vasten ja kun Sirius viimein erkani, ei hänen katseessaan ollut mitään samanlaista kuin aiemmin. Hän näytti pelokkaalta.

Kauemmin en ehtinyt herkkää välikohtausta miettimään, kun James pelmahti vessan ovelle kovan metelin kera ja pamautti oven auki.

”Mitä te siellä lattialla istutte?” hän kysyi ihmeissään ja katsoi meitä alaspäin, lattianrajaan.
”Me…”
”Kuutamo…” Sirius sanoi samaan aikaan kanssani ennen kuin purskahdimme Siriuksen kanssa nauruun. ”Kuutamolla oli huono olo ja pitelin hänen hiuksiaan. Raukka parka kärsii taatusti huomenna sokerikrapulasta”, Sirius virnisti.

Nyökkäsin vain, sillä sanat juuttuivat kurkkuuni, kun näin hänen virnistyksensä. Kun en vielä silloinkaan noussut pystyyn, kun Sirius ja James seisoivat vierekkäin vessan ovella, kiskoi Sirius minut ylös ja ohjasi sänkyni suuntaan ikkunan vierellä.

”Ehkä parempi, että menet nukkumaan”, Jameskin virnisti.

Nielaisin ja nyökkäsin hiljaa. Katsoin, kuinka James lähti takaisin oleskeluhuoneeseen ja Sirius jäi empivän näköisenä ovelle. Puraisin huultani ja käänsin katseeni pois, aloin riisua vaatteitani ajattelematta Siriusta enempää ja ajattelinkin hänen jo menneen alas Jamesin perässä. Mutta sain yllättyä, kun pujahdin pyjama päällä peittoni alle ja katselin pilvistä tähtitaivasta oikealla kyljelläni, tunsin painon patjallani selkäni takana.

”Kuule…” Sirius aloitti hiljaa. ”Mitä… mitä… tai siis…” hän takelteli sanoissaan, mutta tällä kertaa en osannut täydentää hänen lausettaan.

Odotin vain hiljaa ja hetkessä Sirius hyppäsi jalkojeni yli toiselle puolelle risti-istuntaan vapaalle reunalle. Katselin edelleen ikkunasta ulos, mutta hiljaisuuden venyessä entisestään, käänsin viimein katseeni Siriuksen puoleen varovaisesti.

”Mitä…” hän aloitti uudestaan. ”Mitä nyt tapahtuu?”
Huokaisin ja ravistin päätäni neuvottomana. ”Ei mitään. Minä… tai siis… sen ei tarvitse merkitä yhtään mitään”, vastasin hiljaa.
Tunsin, kuinka harmaat silmät tuijottivat minua läpitunkevasti. Olin siirtänyt katseeni hänestä pois, sillä en halunnut nähdä sitä torjuvaa ilmettä, jonka hän vetäisi kasvoilleen ja –

Pidemmälle en ehtinyt ajatella, kun Sirius kumartui jo toista kertaa sen illan aikana lähemmäs ja painoi lämpimän kätensä poskelleni ennen kuin suuteli huuliani. Suljin silmäni ja vastasin hänen suudelmaansa haparoiden. Jännitys purkautui väliltämme ja perhoset karkasivat mahastani lepattamaan muualle.

Vastasin Siriuksen katseeseen, kun hän vetäytyi hieman kauemmas ja katsoi minua palavilla silmillään. Hämmennys ja uteliaisuus kumpusivat vuorotellen rintaani voimakkaina tunneryöpsähdyksinä.

”Se oli vain kokeilua”, kuiskasin hiljaa. Sirius nyökkäsi ollen samaa mieltä.

*

”Miten ihmeessä saan Lilyn kanssani neljännen vuoden ystävänpäivätanssiaisiin?” James tuskaili oleskeluhuoneessamme seuraavana päivänä.

Loikoilin nojatuolissa väsyneenä, eilinen sokerihumala tuntui tosiaan verottavan voimiani tältä päivältä oikein kunnolla. En jaksanut keskittyä mihinkään, en edes lukea kirjaa ja se ei olisi vaatinut paljoakaan.

Sirius raaputti niskaansa ja kohautti olkiaan tympääntyneenä. ”En todellakaan tiedä”, hän totesi välinpitämättömän kuuloisena.
Kohotin kulmiani uteliaana, harvoin Sirius antoi vastaavanlaista vastausta yhdelle parhaimmista ystävistään. Yhdelle Kelmille. James tuijotti Siriusta järkyttyneenä ja käänsi katseensa loukkaantuneen näköisenä pois.

”Ehkä ongelma onkin siinä, ettet sinä saa haluamaasi tyttöä tanssiaisiin”, James totesi kiukkuisena.
”Minä – mitä?” Sirius kysyi ja kääntyi katsomaan Jamesia yllättyneenä.
”Niin, että ehkäpä ongelma tässä onkin se, ettei sinulla ole paria tanssiaisiin, vaikka olethan sinä suosittu tyttöjen kesken… mutta sinähän kellistät heitä nopeammin hurmaavalla viehätysvoimallasi kuin kukaan ehtii sanoa ’kissaa’”, James totesi ja käänsi kyllästyneen katseensa Siriukseen.

Sirius katsoi harmaat silmät laajenneina Jamesia ja aukoi suutaan äänettömästi, hän ei näköjään keksinyt yhtäkään vastausta Jamesin letkautuksiin. Katsoin pelokkaana poikien sanasotaa. Peter piiloutui huispaus-kirjansa taakse sen näköisenä kuin aikoisi suojautua jotain suurta räjähdystä varten. Ja itse asiassa… sitä minäkin odotin.

Mutta vielä viidenkään minuutin jälkeen ei tapahtunut mitään. Avasin suljetut silmäni vain huomatakseni [Peterkin kurkki kirjansa takaa pelokkaana] Siriuksen taputtavan Jamesia olkaan noustessaan seisomaan ja sanoi; ”Miten vain, James” – ja sen jälkeen hän meni kuin ei mitään makuusaliimme. Loppuosa Kelmeistä, eli minä, James ja Peter tuijotimme järkyttyneinä Siriuksen perään. Tuo oli ennenkuulumatonta!

Auoin suutani hetken ennen kuin sain sanottua, että menen hänen peräänsä katsomaan mikä häntä oikein vaivaa. Ravasin portaat verkkaisesti ylös ja näin Siriuksen ikkunalaudan luona. Menin hänen luokseen ja nousin ikkunalaudalle istumaan.

”Sirius?”
Hän vain ynähti.
”Onko kaikki hyvin?”
Vähään aikaan ei kuulunut mitään, mutta viimein Sirius nyökkäsi. ”On, ei tässä mitään hätää ole. Onneksi ystävänpäivään on vielä puolitoista kuukautta, Kuutamo”, Sirius hymyili ja alkoi silittää lämpimällä kädellään poskeani. Suljin silmäni ja nautin hänen kätensä lämpimän kevyestä kosketuksesta.

Kovan räminän kera hypähdimme etäälle toisistamme ja vilkaisimme melun kohdetta, joka arveltavasti tuli makuusaliimme ovelta. James hyökkäsi sisään ja katsoi meitä kummissaan hetken aikaa.

”Mitä te teette?”
”Ei mitään. Juttelimme”, vastasin olkiani kohauttaen. Samaan aikaan tunsin, kuinka kevyt puna nousi poskilleni.

Sirius vilkaisi minua ja lähti makuusalin ovelle. Hän sanoi Jamesille jotain räjähtävästä näpäyksestä ja meni alakertaan. James kääntyi puoleeni ja katsoi minua tarkkaan ennen kuin käveli luokseni. Hän pysähtyi viereeni ja hypähti myös istumaan ikkunalaudalle.

”Milloin ihastuit Siriukseen?” hän kysyi sivuprofiiliani katsoen.
Puraisin alahuultani kevyesti ja käänsin katseeni pois. ”Mitä… mistä sinä puhut?” mutisin hämilläni.
James nauroi. ”Pidätkö minua aivan typeränä?” hän kysyi. ”Turha vaiva, Kuutamo, minä en ole niin typerä kuin Peter. Kyllä minä osaan laskea yksi plus yksi on kaksi, ja jos kerron sen kahdella, niin se on neljä.”

Huokaisin ja ravistelin päätäni hetken. ”En tiedä, James, en todellakaan tiedä. Pari päivää sitten minulle vain tuli suunnaton halu suudella häntä ja…” kohautin olkiani voimattomana. ”Ja silloin törmäsin teihin, kun juoksin pois. Join sokerihumalan kermakaljoilla ja joillakin joulutortuilla sekä -pipareilla. Ja… oksensin. Sen jälkeen Sirius hipaisi huulillaan huuliani, kunnes pelmahdit paikalle. Hän suuteli minua, kun olin alkamassa nukkumaan ja äsken… Äsken hän hipaisi poskeani lämpimällä kädellään.”

Puraisin huultani ja katsoin neuvottomana Jamesiin. ”Tämä on hanurista.”
James puristi polveani ja hyppeli makuusalin ovelle. ”Menen pelaamaan Siriuksen kanssa räjähtävää näpäystä ennen kuin hän juoksee tänne ja ihmettelee, miksi en ole vieläkään tullut alas. Mutta Kuutamo… älä huolehdi liikaa. Asiat selviävät tavalla tai toisella.”

Annoin asian olla ja hain nopeasti oleskeluhuoneesta kirjani, jota olin aiemmin lukenut ennen kuin pelkäsimme Peterin kanssa Siriuksen pamauttavan Jamesilta tajun kankaalle. Vilkaisin nopeasti Siriusta, joka vilkaisi minua hassusti omituisella ja tutkimattomalla katseellaan, puraisin vain huultani kuten monesti miettiessäni tai hermostuksissani tein. Ja nappasin kirjani ennen kuin palasin makuusaliimme omaan sänkyyni istumaan. Pistin tyynyn pystyyn sängyn päätyä vasten ja siihen nojaten aloitin kirjan lukemisen.

Nukkumaan havahduin vasta, kun loput Kelmeistä kopistelivat yläkertaan kellon näyttäessä yhtätoista yöllä. Haukotellen työnsin kirjani yöpöydälle, vetäisin verhot sänkyni ympärille ja vaihdoin pyjaman ylleni ennen kuin pujahdin lakanoiden väliin nukkumaan. Uni todellakin tuli sillä silmänräpäyksellä, kun painoin pääni tyynyyn ja suljin silmäni.

*

Heräsin johonkin säpsähtäen, enkä oikein osannut mistä se johtui. Raotin verhoja ja huomasin, että Sirius oli avannut omat verhonsa ja kadonnut sängystä jonnekin. Teille tuntemattomille. Silmiäni pyöritellen nousin haukotellen ylös ja heilautin jalkani sängynreunan ylitse viileälle kivilattialle. Kylmä tuulahdus osui jalkoihini, jotka olin verhonnut uusilla villasukilla, mutta viileän tuulahduksen osuessa jalkoihini, työnsin ne tohveleihin ja lähdin vasta sitten makuusalista kohti oleskeluhuonetta.

”Sirius?” kysyin hämilläni, kun pääsin alas ja katsoin Siriusta, joka istui sohvapöydän ääressä syömässä kaikenlaisia jouluruokia.

Poika nosti katseensa ylös ja katsoi minua hämmentyneenä ennen kuin käänsi katseensa takaisin kädessään olevaan joulutorttuun. Hetken aikaa vain seisoin ja katsoin, kun Sirius söi ennen kuin sain itseni liikkumaan ja kävelin Siriuksen viereen. Istuin hänen viereensä ja nappasin itselleni joulupiparin, josta haukkasin palasen.

Siinä me istuimme ja söimme joulutorttuja sekä -pipareita, kunnes James kahdentoista jälkeen tuli makuusaleista silmiään hieroen takkatulen valaisemaan oleskeluhuoneeseemme.

”Mitä ihmettä te teette?” hän kysyi ja katsoi meitä silmät sikkarassa.
”Syömme”, Sirius hymyili ja tarjosi Jamesille joulutorttua.

~

A/N2: Tämän sananlasku oli siis Jouluna saa syödä yölläkin. 3/6 – eli puolivälissä mennään jo. Ja luonnollisesti loput tästä jatkoficistä, eli luvut 4, 5 & 6 + epilogi löytyvät seuraavasta päivityksestä.

Mon, 09 Mar 2009 16:57:14 GMT

A/N: Luonnollisesti luvut 1, 2 & 3 löytyvät aiemmasta postauksesta.

Luku 4;

1975
Helmikuu

”MINÄ EN KESTÄ!” James huusi hiuksiaan melkein repien päästänsä.

Vilkaisimme Siriuksen ja Peterin kanssa toisiamme nopeasti, emmekä oikein tienneet miten meidän olisi pitänyt reagoida Jamesin epätoivoon neljäsluokkalaisten ja sitä vanhempien oppilaiden ystävänpäivätanssiaisiin. Tai kun minun mielestäni hänellä kuitenkin oli kaikki ihan hyvin. Olihan hänellä kuitenkin jo pari tanssiaisiin, Lily. Ja juhlavaatteet. Siinä oli jo tärkeimmät, mitä hän tarvitsisi siihen tilaisuuteen.

Sirius uskaltautui Jamesin lähelle kysyäkseen mikä häntä vaivasi, mutta Sirius ei saanut minkäänlaista selkeää ihmiskorvaan ymmärrettävää vastausta; vain epämääräisen ja hyvin peikkomaisen murahduksen sekä murhaavan katseen. Katsoin Siriusta kulmat rypistettyinä ja yritin saada hänet elekielellä kysymään uudestaan, mutta Sirius luovutti ja palasi viereeni muutaman metrin päähän kiukkuisesta Jamesista.

”Hyvä sinun on neuvoa täältä käsin, kun ei tarvitse pelätä, että saa turpaansa”, Sirius murahti korvaani kiukkuisena. Irvistin vain ja uskaltauduin viimein lähemmäs äksyilevää Jamesia.
”Kuule, James…” aloitin hiljaa varovaisesti.

James loi murhaavan katseensa minuun – ja taisteli solmionsa kanssa. Silmäni laajenivat järkytyksestä, kun koin pienen ymmärryksen tapaisen reaktion.

”JAMES!” huusin kiukkuisena. ”Älä vain sano, että sinun ainoa murheesi oli sinun solmiosi!”

Kiukun ja harmin puna levisi Jamesin poskille, mutta hän ymmärsi olla sanomatta yhtään mitään ja nielaisi vastauksensa. Laskin hitaasti kymmeneen ennen kuin käänsin Jamesin kovakouraisesti hänen olkapäihinsä tarttuen ja solmin solmion. Tiukkaan.

”Remus”, James pihahti hiljaa.
Loin häneen murhaavimman katseen, jonka ikinä osasin.
”Kuristun tähän solmioon…”
”Ihan oikein sinulle”, murisin ja katosin makuusalista kiukkuisena.

Lähdin kiukkuisena juoksemaan kohti oleskeluhuonetta ja olin jo menossa kohti Lihavaa leidiä, kun tunsin jonkun tarttuvan oikeaan käsivarteeni ja kiskaisevan minut jonnekin pois näkyvältä paikalta. Käännyin kiukkuisena katsomaan nähdäkseni vain Siriuksen lempeät kasvot, jotka katsoivat minua hivenen huolissaan.

Pureskelin alahuultani hermostuneena, kuten monesti aiemminkin, ja välttelin Siriuksen tarkkailevaa katsetta. Onnistuin välttelemään tarkkailevaa katsetta niin kauan kunnes hän tarttui hellästi leukaani ja käänsi katseeni suoraan häneen. Yritin vielä jonkin aikaa tuijottaa silti lattiaa kohden tai selkeästi Siriuksesta ohi, mutta hän odotti niin kauan kunnes lannistuneena siirsin katseeni hänen silmiinsä.

”Kuutamo”, hän kuiskasi hiljaa ja hymyili. ”Älä yritä kuristaa Jamesia, okei?”
Murahdin vain.
”Jooko?” Sirius kysyi vaativammalla äänellä jo.
Huokaisin raskaasti. ”Hyvä on! En kurista häntä”, murisin. ”Vaikka mieleni kyllä tekisi”, jatkoin mutinaani ja palasin makuusaliimme pukeutumaan.

James hermoili hypistellen solmiotaan ja katseli muutaman kerran sivusilmäyksellä minua, mutta en reagoinut niihin vilkuileviin katseisiin mitenkään. Yritin pukeutua vain mahdollisimman nopeasti, kuten Sirius ja Peter, ja viimein pysähdyin peilin eteen kampa kädessäni. Tuijotin hiuksiani irvistellen, minua ärsytti, kuinka pörröiset ne loppuen lopuksi olivatkaan, mutta alistuin kohtalooni ja kampasin hiukseni siististi. Nyt ne eivät enää muistuttaneet pikkulinnun kotipesää, vaan kiiltelivät sileinä ilman takun takkua! Siriuskin oli ylittänyt itsensä ja yllättänyt samalla muut kampaamalla pitkät, ja erityisen sotkuiset mustat hiuksensa kiiltävän suoriksi. Ihailin hänen hiuksiaan Peterin kanssa, kun kerrankin ne olivat ojennuksessa.

*

”Haluan juotavaa”, mutisin ja kääntyilin paikoillani puolelta toiselle.

Etsin katseellani jonkinlaista tarjoilupöytää tai vastaavaa, josta saisi edes jonkinlaista juotavaa, mutta en nähnyt mitään missään. Turhauduin, kun en nähnyt edes minkäänlaista syötävää missään!

”Remus”, Sirius mutisi korvaani ja kiskaisi minut jonnekin nurkkapöytään istumaan.

Tunsin kaikkien kateellisten tyttöjen katseet itsessäni, koska Sirius kiskoi minua jonnekin nurkkaan piiloon muiden katseilta – ja ilman paria. Monet olivatkin kyselleet Siriukselta lähtisikö hän heidän kanssaan tanssiaisiin, kun saivat kuulla, ettei hänellä ole paria, mutta Sirius ei vastannut myöntävästi yhdellekään. Se sai sydämeni pamppailemaan jonkin verran enemmän kuin tavallisesti, eihän siitä ollut kauaa, kun James oli ”hienovaraisesti” kysynyt kauanko olen pitänyt Siriuksesta.

”Älä menetä hermojasi, Kuutamo-rakas”, Sirius hymyili ja hieroi kädellään käsivarsiani.

Tunsin tuhansien sähköiskujen kulkevan käsivarsiani pitkin koko ruumiiseen – ja viimeiseksi sydämeen asti, kun hänen sormenpäänsä hipaisi kaulaani. Suljin silmäni ja sain purra huultani kunnolla, etten huokaisisi mielihyvästä, kun lämmin sormenpää oli hipaissut yhtä arvistani, jonka olin itselleni aiheuttanut ihmissuden muodossa. Ne arvet, jotka olin aiheuttanut itselleni itseäni vahingoittaen aina kerran kuukaudessa, olivat äärimmäisen kosketusherkkiä ja olin huomannut sen vahingossa. Tunsin sanoinkuvaamattomia väristyksiä, jos joku vain hipaisikin niitä arpia.

”Remus? Onko sinulla kylmä, kun tuolla tavalla täriset?” Sirius kysyi huolissaan.
Käänsin salamana katseeni hänen silmiinsä, vaikka hampaani melkein kalisivat yhteen, kun tärisin.
”Ei, ei minulla ole kylmä. Kaikki on ihan hyvin”, hymyilin vaivalloisesti.

Sirius katsoi minua otsa rypyssä ja näytti juuri siltä, ettei uskoisi minua vähääkään. Mutta ehkä se iskostui hänen aivoihinsa sen verran, ettei hän kysellyt enempää, kun ruokalistat lautasineen, laseineen ja ruokailuvälineineen ilmestyivät pienille pyöreille pöydille.
Katsoin pöytää ihmeissäni ja pian Peter, James, Lily sekä Lilyn ystävä liittyivät pöytäämme minun ja Siriuksen lisäksi. Katselimme ihmeissämme ruokalistoja, kunnes huomasimme Dumbledoren vain mainitsevan haluamaansa ruokaa listalta ja se ilmestyi lautaselle aivan kuin ruoat normaalisti ilmestyivät tarjoiluvadeille.

Katselin listaa hetken, enkä osannut oikein päättää millaiseen ruokaan päätyisin, joten suljin silmäni ja pyöritin sormeani listan päällä ympäriinsä ennen kuin laskin sen johonkin kohtaan. Avasin silmäni ja katsoin listaa; sisäfileetä. Höysteeksi valitsin keitettyjä perunoita. Sanoin valitsemani ruoat ääneen ja siinä samassa ne ilmestyivät herkullisesti tuoksuen lautaselleni. Tyytyväisesti hymyillen tilasin vielä kannullisen kermakaljaa, jota kaadoin reilusti pikariini ennen kuin aloitin syömisen iloisena. Tiesin, etten ollut hurmaavaa seuraa nälkäisenä.

*

Syötyämme itsemme täyteen, taikoi Dumbledore esiintymislavan, jonka päällä oli jos jonkinlaisia soittimia ja pian joku yhtye tulikin soittamaan tanssimusiikkia. James ja Lily, sekä Lilyn kaveri kaverinsa kanssa menivät tanssimaan, kun minä, Sirius ja Peter katselimme heidän pyörimistä lattialla muiden tanssivien velho- ja noitaparien keskellä. Pian potkimme Peterin pois pöydästämme hakemaan jotain sopivaa hiirulaistyttöä tanssimaan, ja pian hänkin tanssi – joskin hivenen kömpelönä – muiden parien keskellä.

Aikamme seurattua muita – ja juotuamme kermakaljaa enemmän kuin yhtenä iltana olisi suotavaa, nousimme pöydästä ja lähdimme suuren sokerihumalan sekä jonkinasteisen sekopäisyyden kera Rohkelikkotupaamme. Tosin jumituimme joksikin aikaa kaulakkain Lihavan leidin eteen.

”Tunnussana?” Lihava leidi kailotti meille suklaasydänrasioiden keskeltä.
Repesimme kamalaan nauruun, eikä kumpikaan saanut minkäänlaista sanaa suustansa ulos, nauroimme jonkin aikaa ennen kuin rauhoituimme tarpeeksi.
”Hölynpölyä”, sain viimein pihistyä huulteni välistä, kunnes repesimme uuteen naurun remakkaan.

Lihava leidi katsoi meitä huolissaan, mutta hyppäsi sivuun ja päästi meidät pyöreään oleskeluhuoneeseemme. Lähdimme yksissä tuumin nauraen makuusaliimme – ja voin vaikka vannoa pääni pantiksi, että minun aikomukseni ainakin oli mennä suoraan nukkumaan, jahka olisin saanut pyjaman vaihdettua. Mutta ei…

Kellahdimme Siriuksen kanssa sänkyyni väsymyksestä – ja nauramisesta, sillä minä nauroin edelleen vedet silmistä valuen. Ja kun viimein sain viimeisimmänkin naurunpyrskähdyksen kuriin, näin vain ohikiitävän hetken tähtiä ikkunasta, joka oli sänkyni vieressä, mutta sen jälkeen – no, näin erilaisia tähtiä. Siriuksen silmät. En ollut koskaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin hänen samettiset silmänsä, joissa oli aina samankaltainen tähtituike kuin Dumbledorella, mutta huomattavasti siriusmaisempi.

Tuijotin suoraan Siriuksen silmiin ja huomasin, kuinka syvät ne olikaan – kuinka helposti hukuin hänen silmiinsä unohtaen, kuinka hengitetään. Ja ne hymykuopat, kun hän hymyili suloisesti, juuri sillä tavalla, ettei sitä kerta kaikkiaan voinut mitenkään vastustaa. Tai no, en ainakaan minä. Mutta se tuskin oli uutta, ainakaan Siriukselle. Loppuen lopuksi hänenkin oli pakko tietää, että tein oikeastaan lähes mitä tahansa mitä hän vain pyysi minulta. Lähes.

”Remus – ”
”Sirius – ”

Sanoimme samaan aikaan ja se laukaisi uuden naurukohtauksen, ja tälläkin kertaa Sirius sai ensimmäisenä naurunsa kuriin. Heti, kun olin saanut oman nauruni kuurin, en ehtinyt ajatella edes ”ihmissutta”, kun Sirius painoi huulensa huuliani vasten painautuen samalla koko painollaan lähemmäs. Niin kuin aiemminkin, maistoin Siriuksen makean maun huulillani ja haistoin hänen tuoksunsa nenässäni, enkä ollut koskaan aiemmin tuntenut mitään sen suloisempaa tunnetta.

Kun Sirius viimein vetäytyi kauemmas, katsoin hänen tummuneisiin silmiin, joilla ei tuntunut olevan jäljellä enää minkäänlaista pohjaa, joka ottaisi vastaan. Pienen kolinan saattelemana kuulimme Peterin vinkuvan äänen kysyvän makuusalin ovelta olemmeko hereillä, Sirius hyppäsi kepeästi sängyltäni ja vastasi myöntyvästi.
Kuulin, kuinka Sirius ja Peter juttelivat vaivattomasti tanssiaisista, Peter taisi minultakin kysellä jotain, mutta olin aivan muissa maailmoissa. En kuullut hänen ääntään ollenkaan. Olin hukkunut hänen silmiinsä tyystin ja loputtoman rakastunut.

Tunsin vieläkin, kuinka poskeni helottivat punaisena – siitä asti, kun Peter rynnisti makuusaliimme ja ”yllätti”, vaikka ei ollutkaan mitään yllätettävää. Ainakaan vielä. Suljin silmäni ja huokaisin raskaasti. Loppuen lopuksi tunsin oloni hyvin raskaaksi.

”Hyvää yötä, Kuutamo, ja… hyvää ystävänpäivää”, Sirius hymyili jossain pääni yläpuolella ennen kuin puikahti sänkyynsä ja veti verhot kiinni.

Sain siitä pontta itselleni ja vaihdoin pyjaman nopeasti ylleni ennen kuin vedin verhot kiinni, ja pujahdin itsekin sänkyyni.

*

Seuraava päivä ei ollut miellyttävä. Väänsin koko sunnuntain läksyjä hiki hatussa ja yritin auttaa muita Kelmejä parhaani mukaan, kun olin pakottanut heidät pöydän ääreen tekemään läksyt edes kerran kuussa, ellei muuta.
Maanantai sitä vasten oli vieläkin kammottavampi. Tuntimme alkoi taikuuden historialla, josta en vain kerta kaikkiaan pitänyt. Olin meistä ahkerin ja jos joku vaivautui tekemään muistiinpanoja tunneilla, niin se olin juuri minä. Ja yleensä teinkin ne, James raapusteli välillä jotain, mutta yleensä hän piirteli sieppejä ja niiden sisään L.E. ja J.P. Hänen maailmansa pyöri vain Lilyn ja huispauksen ympärillä. Mutta me olimme viisaita, fiksuja, pärjäsimme sen verran, ettei kokeiden läpäiseminen ollut meille sula mahdottomuus, toisin kuin Peterille. Kyllä me oikeasti tiesimme, ettei McGarmiwa pyytänyt Peteriä mistään muista syistä huoneeseensa kuin niistä, miten hän läpäisisi taas sen vuoden muodonmuutosten kokeet ja pääsisi seuraavalle vuosikurssille. Mutta se oli sellainen aihe, josta ei puhuttu. Hiljainen sopimus.

Maanantai-iltana, kun muut nukkuivat, minä nousin ylös ja katsoin hetken Siriuksen sänkyä ennen kuin huokaisin ja vaihdoin pyjamani päivävaatteisiini. Katsoin vielä, että kaikki nukkuivat, eikä kukaan huomaisi, kuinka minä taas hiippailisin –

”Hemmetti…” mutisin kolinan saattelemana, kun tiputin arkun päällä olleen kirjapinon vahingossa lattialle. ”Hemmetti sentään”, ärähtelin hiljaa itsekseni, kun kasasin kirjoja uuteen pinoon.
”Kuutamo, mitä sinä hommaat?” Siriuksen uninen ääni kuului verhojen takaa ja hetken kuluttua hän oli jo työntänyt päänsä verhojen välistä, ja katsoi minua silmät sikkaralla.
”Minä… minä pinoan kirjoja”, murahdin.
”Pinoat kirjoja? Miksi?” Sirius rypisti otsaansa ja katsoi entistä hämmentyneemmän näköisenä.
”No siksi tietysti, koska en keksi mitään muutakaan puuhaa keskellä yötä”, ärähdin ja paiskasin viimeisen kirjan turhan kovaäänisesti pinoon.

Käännyin kannoillani ja murahtelin itsekseni, kun Sirius näytti jääneen pohtimaan vastaustani.

”Voisit kuluttaa yösi viisaamminkin”, Sirius naurahti.
Kohotin kulmiani ärsyyntyneenä. ”Niinkö, Sherlock?”
Sirius virnisti. ”Hyvää yötä, uudestaan.”
Vilkaisin Siriusta olkani ylitse ja nyökkäsin hiljaa. ”Samoin, Anturajalka.”

Sen jälkeen Sirius veti päänsä takaisin verhojen taakse ja minä lähdin hiljaa hiippaillen pois makuusalistamme oleskeluhuoneeseen, ja sieltä kohti Tällipajua. Muodonmuutokseni oli taas käsillä, onnekseni vasta seuraavana yönä.
Olin ehtinyt hyvin jo Rääkyvään röttelöön ja käynyt repaleisen hauraalle viltille makaamaan risan sängyn päälle, kun kuulin kolahduksen tunnelista. Rypistin kulmiani, mutta en kuullut enempää, niin päättelin kuvitelleeni sen. Suljin silmäni ja yritin saada vielä unta, mutta kuulin narahduksen, joka kuului vain, jos saman huoneen ovi avattiin. Avasin silmäni ja katsoin hämmentyneenä unisen näköistä Siriusta.

”Anteeksi, unohdin. Unohdin, että huomenna on täysikuu”, Sirius mutisi ja tuli viereeni. ”Tee tilaa.”
”Mitä sinä täällä teet?” mutisin ja siirryin keskeltä reunemmas.
”Tulin seuraksesi ja näin ensin voisimme aloittaa sillä, että nukumme”, Sirius haukotteli ja kierähti viereeni.

Ynähdin jonkinlaisen vastauksen tapaisen ja suljin silmäni. Ennen kuin nukahdin, tein huomion käsivarresta ympärilläni, mutta vajosin nopeasti pimeyteen nukkumatin kanssa.

*

”Sirius, sinun täytyy mennä!” huusin epätoivoisena.

Oli jo alkuilta, eikä Sirius ollut vieläkään lähtenyt, vaikka James ja Peter häipyivät juuri äsken näkymättömyysviitan alla. Sirius oli käynyt pihistämässä kotitontuilta meille aamiaista ja jäänyt seurakseni koko päiväksi, ja olimme jutelleet harvinaisen paljon.

”Miksi?”

Nostin jo itkuiset kasvoni Siriuksen kasvoja kohti ja ravistelin päätäni hetken ennen kuin laskin katseeni alas. Sirius laskeutui eteeni polvillensa ja katsoi minua tutkivasti. Joskus tarpeeksi stressaantuneena sudesta, sain käsittämättömiä tunteenpurkauksia ihmisenä ennen muutosta ja yksi harvoista kerroista oli juuri nyt.

”Koska muutun kohta sudeksi, mene!” huusin ja käänsin epätoivoisen katseeni pois.
”Enkä mene”, Sirius sanoi uhmakkaasti ja kumartui lähemmäs.

Katsoin Siriusta kyyneleisin silmin ja käskin jo toistamiseen hänen lähteä, mutta Sirius vain tarttui kiinni kasvoistani ja painoi huulensa vaativasti huulilleni. Silmäni laajenivat, kun hän suuteli minua, mutta ennen kuin ehdin vastata, työnsin hänet pois itkuisempana.

”Juokse, Sirius!” huusin, kun tunsin täriseväni kuin horkassa. Selkärankani jännittyi kaarelle – ja upposin pimeyteen.

*

Lämpö – tai suorastaan kuumuus kiskoi minut väkisin hereille, enkä saanut enää nukutuksi, vaikka Rääkyvän röttelön sänky olikin mitä huonoin. Käännyin selälleni ja ennen kuin tajusin, ihmettelin, miksi pystyin makaamaan niin leveästi, vaikka vastahan olin nukkunut Siriuksen vieressä? Avasin silmäni ja nousin kyynärpäideni varaan.
Toinen asia, joka havahdutti, oli se, etten tuntenut särkyä lihaksissani, vaikka yleensä tunsin. Liikuttelin ensin käsiäni ja sormiani, jonka jälkeen liikuttelin jalkojani ja varpaitani ilman minkäänlaista kipua. Iloinen hymy levisi naamalleni – ja kuoli sillä samaisella sekunnilla, kun näin mustan, kookkaan koiran maakaavan lattialla. Nousin äkkiä sängylle seisomaan ja katsoin koiraa kauhuissani.

”Öh… mene pois? Hushus?” katsoin koiraa ihmeissäni ja vaikka kuinka kääntyilin, en nähnyt siinä pienessä huoneessa Siriuksesta jälkeäkään.

Käännyin hädissäni yöpöydän puoleen ja otin epämääräisen puukepin, joka oli epäilemättä raahattu joskus sinne. Heitin sen kovaäänisesti oven suuntaan ja koira heräsi säpsähtäen – ja tuntui katselevan ympärilleen kunnes näki kepin. Tai siltä se näytti, ja toivoin sen lähtevän kepin perään siitä huolimatta, mutta suureksi järkytyksekseni koira alkoi muuttaa muotoa ja muuttui pikkuhiljaa Siriukseksi.

”Voi Pyhän Merlinin parran nimeen mitä sinä teit?!” huusin järkyttyneenä.
”… muutuin ihmiseksi?”
”SIRIUS!”
”Hyvä on, hyvä on!” Sirius huusi kädet ylhäällä. ”Olin koira, et nähnyt väärin. Olemme harjoitelleet ikuisuuden, jotta pystyisimme muuttumaan animaageiksi ja täytyy myöntää, että tämä oli ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun viimein pystyin siihen – ”
”… ensimmäinen?” sain pihistyä huulteni välistä. ”Sanoitko sinä, Sirius Musta, ensimmäinen?!” huusin jo kurkku suorana.

Sirius kieltämättä näytti kuin luimistelevalta koiralta, kun hän katsoi minun räyhäämistäni ja –

”Et sitten, meille kertonut, että olit täällä viime yön, Sirius!” James huusi kiukkuisena rynnätessään huoneeseen vinkuva Peter kannoillaan.

Osoittelin Jamesia ja Siriusta vuoronperää kiukusta täristen sormellani. Vähään aikaan ei kuulunut mitään muuta kuin minun kiukkuista pihinää.

”Sirius, ensimmäinen?” kysyin silmät viiruina.
”Ensimmäinen…” Sirius myönsi luimistellen.
”Ensimmäinen…” murahdin kiukkuisena ja loin vihaa tihkuvan katseeni häneen. ”Olisin voinut repiä sinut riekaleiksi!” huusin.
”No itse asiassa et olisi, koska – ”
”Sirius!” ärähdin ja osoitin häntä sormellani. ”Älä sano enää yhtään mitään!”

Hyppäsin sängyltä alas ja sinkosin muutaman äärimmäisen kiukkuisen katseen vielä poikiin ennen kuin marssin mielenosoituksellisesti tunneliin kädet rivakasti heiluen. Sirius juoksi perääni ja raahasi takaisin, erilliseen huoneeseen ja painoi seinää vasten.

”Remus, NYT! Kuuntele!” Sirius huusi.
Irvistin vain rumasti.
”Remus”, Sirius katsoi minua lempeästi hymyillen.

Poskiani alkoi kuumottaa inhottavasti, enkä halunnut kuunnella Siriusta ollenkaan. Puristin käteni nyrkkiin ja tuijotin mielenosoituksellisesti muualle, enkä katsonut vahingossa Siriukseen päinkään. Kuulin surullisen huokauksen, mutta en edelleenkään katsonut Siriukseen.

”Remus, se ei ollut vaarallista”, pyöräytin vain silmiäni huuliani mutristaen kesken Siriuksen höpötyksen, mutta annoin hänen jatkaa. ”Koska, okei, minä myönnän, se oli ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun olimme viimein onnistuneet muuttumaan eläimiksi ja okei, olisit voinut purra minua sutena, mutta olisit voinut myös olla olematta. Kuten olitkin. Olisit voinut lyödä minua viimeksi kun suutuit minulle, olisit voinut reputtaa taikuuden historian kokeen viime vuonna. Olisit voinut, Remus”, Sirius painokkaasti minua tuijottaen tiiviisti.

Vilkaisin nopeasti Siriusta ja huokaisin lannistuneena.
”Hyvä on, saat anteeksi”, mutisin ja katsoin häneen ennen kuin työnnyin hänen ohitseen tunneliin.

~

A/N2: Tämän sananlasku oli siis Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. 4/6.

Luku 5;

1976
Syyskuu

”James, tule auttamaan!” huusin kiskoessani matka-arkkuani vaunuumme.

James juoksi pitämään ovea auki ja Sirius tarttui riuskasti toiseen päähän matka-arkustani, ja nostimme sen yhdessä ylähyllylle. Sirius meni valtaamaan paikkansa ja lysähdin hänen sekä ikkunan väliin väsyneenä. Koulu oli taas alkanut ja olin koko kesäloman pelännyt Siriuksen kohtaamista.

”Miksi et pyytänyt minua kuten yleensä?” Sirius kysyi ja katsoi minua tarkkaan.

Tunsin lehahtavani punaiseksi, piilouduin kirjani taakse, jonka olin kaivanut matka-arkusta, enkä sanonut mitään. Tunsin vain nahoissani, kuinka James ja Sirius tuijottivat yhdessä minua.

”Niin, miksi, Kuutamo?” James kysyi.
”Olit lähempänä ovea”, valehtelin.
Vilkaisin nopeasti Jamesia, joka katsoi minua vielä hetken ja olkiaan kohauttaen kaivoi shakkilaudan nappuloineen esiin.
”Valehtelet”, Sirius kuiskasi korvaani käheästi ja kääntyi Jamesin peliseuraksi. ”Ja kaiken lisäksi luet kirjaa väärin päin, luulin sinun osaavan lukea paremmin”, Sirius kumartui puoleeni kuiskaamaan vielä kerran, mukamas katsomaan ikkunasta ulos.

Pysähdyin niille sijoilleni ja katseeni nousi Siriuksen kasvojen profiiliin. Katsoin poskea, joka oli niin lähellä, että olisin yltänyt antamaan pusun. Sirius oli niin lähellä, että tunsin hänen lämpönsä itseäni vasten. Vedin happea raskaasti keuhkoihini ja suljin silmäni. Pehmeä käsi painui reidelleni, hieman polveani ylemmäs, nielaisin tahattomasti. Käsi puristi reittäni ja sen jälkeen se oli poissa. Ja lämpö. Sekä Sirius.
Avasin silmäni ja katsoin punehtunein kasvoin Jamesia, joka tuijotti minua taas. Käänsin kirjan kömpelösti oikein päin ja vetäydyin sen taakse nopeasti. Poskeni hehkuivat ja tiesin sanomattakin, mitä James pohti mielessään. Siitä ei olisi epäilystäkään. Pian ovi heilahti narahtaen ja tiesin Peterin tulleen seuraamme, viimeisenä kuten yleensä.

”Mikä sinua vaivaa, Remus?” kuulin Peterin vinkuvan äänen jonkin ajan kuluttua.
Laskin kirjani alas ja katsoin Peteriä. ”Miten niin?”
”Olet punainen kuin tomaatti ja… en tiedä, olet omituinen, et puhu kanssamme mitään”, hän sanoi.
”Peter, se on oma asiani”, mutisin. Ja nostin kirjan takaisin kasvojeni eteen, oikein päin. ”Ja minä olen normaali.”

En saanut itseäni lukemaan, vaikka olisin halunnut. Havahduin jossain vaiheessa siihen, että tuijotin vain samaa riviä ja sanaa koko ajan, enkä päässyt etenemään ollenkaan. Ajatukseni pyörivät kokonaan Siriuksen ympärillä. Hänen ruumiinsa. Lämmön. Silmien. Huulien.

”… lopeta”, mutisin itselleni ja suljin silmäni.
”Mitä?” Sirius kysyi hymyillen.
Vilkaisin häntä ja huomasin Jamesin pelaavan Peterin kanssa.
”Ei mitään.”
”Lopeta mikä?” Sirius virnisti.
”Ei mikään”, mutisin ja lehahdin uudestaan punaiseksi.
”Olet suloinen, kun punastut”, Sirius virnisti vallattomasti ja unohduin tuijottamaan hänen silmiään. Havahduin vasta, kun James aivasti ja säpsähdin. Laskin katseeni saman tien alas, nousin nopeasti, heitin kirjan penkille ja työnnyin Siriuksen sekä Jamesin ohi käytävälle.
”Anteeksi, vessa”, mutisin ja poistuin hytistä.

Pistin vessan oven kiinni ja nojasin siihen silmät ummessa. Kuinka typerä olinkaan? Miksi piti alkaa höpistä ääneen? Mutta ne huulet… Läimäisin itseäni poskelle ja istuin vessanpöntön kannelle miettimään. Minkälaiset mahdollisuudet minulla olisi Siriukseen?

Ei minkäänlaiset.

Järkevä ajatteluni loppui siihen, kun vessan oveen koputettiin rytmikkäästi. Se oli taatusti Sirius, hän koputti aina tuolla tavalla.

”Kuutamo?” kuulin Siriuksen kysyvän äänen. Pieni hymy nousi huulilleni. ”Avaisitko oven? Tai siis… avaisitko oven, kun olet valmis?” Sirius tarkensi hieman änkyttäen.

Aloin nauraa hiljaa. Avasin oven kysyvä ilme kasvoillani ja olin työntymässä Siriuksen ohi käytävään, kun hän tuuppaisi minut takaisin vessaan ja astui perässä ennen kuin lukitsi vessan oven. Sirius painoi minut seinää vasten ja painautui suutelemaan huuliani vaativasti, lähes väkivaltaisen kovasti. Hengähdin yllätettynä ennen kuin vastasin hänen suudelmaansa ja kiedoin käteni hänen hiuksiinsa.
Kun Sirius viimein kymmenien sekuntien jälkeen vetäytyi vain sen verran kauemmas, että pystyi hengittämään raskaasti, samalla hän nojasi seinään kätensä kummallakin puolella minua. Hengitin raskaasti ja katsoin hänen kasvojaan, jotka olivat vain muutaman millin päästä omistani.

”Remus – ”
”Sirius – ”

Naurahdin käheästi, aloitimme täysin samaan aikaan.

”Sirius, mitä ihmettä me teemme?” kuiskasin ja tunsin hänen hengityksensä kasvoillani.
Sirius nielaisi ennen kuin vastasi. ”Sitä mitä haluamme?”
”Sitä mitä haluamme?” toistin hölmönä.
”Tätähän me haluamme, kierrämme toisiamme kuin kissa kuumaa puuroa, ja jostain syystä ajaudumme aina samaan tilanteeseen; suutelemaan toisiamme. Katsomme toisiamme, punastumme, painaudumme toisiamme vasten, katselemme lisää”, Sirius kuiskasi käheästi.
”Ja suutelemme”, totesin hiljaa.
”Ja suutelemme”, Sirius toisti hiljaa.

Painoin silmäni kiinni ja kiedoin sormeni paremmin Siriuksen hiuksiin ennen kuin vedin hänet hellästi lähemmäs, ja suutelin hänen huuliaan lähes yhtä palavasti kuin hän oli suudellut työntäessään minut vessaan.
Säpsähdimme napakkaan koputukseen vessan ovella. Vetäydyimme siinä samassa niin kauas toisistamme kuin vain pienen pieni vessa antoi myöden – eli hyvin vähän. Sirius kääntyi avatakseen vessan oven, mutta kääntyi ensin katsomaan minua ja suuteli huuliani hellästi. Nopeasti. Kunnes hän avasi vessan oven ja katsoi Jamesin pähkinänruskeisiin silmiin.

”Merlinin nimeen, mitä ihmettä te teette?”
Sirius vilkaisi minua nopeasti. ”Me… juttelimme.”
”Juttelitte?” James nosti kulmakarvojaan ja katsoi taatusti punasta hehkuvia kasvojani ennen kuin avasi suunsa seuraavan kerran. ”Joko te valehtelette, mikä ei olisi uutta, tai sitten juttelitte niin kaksimielisiä, että sait Kuutamon punaiseksi, eikä sekään olisi uutta.”

Työnnyin nopeasti kummankin ohi nielaisten ja leukaperiäni kiristellen. Menin niin nopeasti heidän ohitseen kuin vain pystyin, enkä jäänyt kuuntelemaan Jamesin juttuja enempää. Vaikka hän olikin kysynyt minulta vuosi tai kaksi sitten, koska ihastuin Siriukseen, nyt hänen juttunsa vain ällöttivät minua ja nostivat pahan olon.

En luonut ainoatakaan katsetta Peteriin, kun työnnyin takaisin vaunuumme, jonka olimme vallanneet. Menin vain nopeasti matka-arkkuni kimppuun ja aloin kaivaa koulukaapuani esiin pitääkseni ajatukseni edes jotenkin kasassa. Harmin ja kiukun kyyneliä niellen vedin kaavun ylleni, ja katsoin pöllämystyneenä, kun Sirius ja James saapuivat vaunuun. Ja ihmetyksekseni James piteli poskeaan, joka näytti aivan siltä kuin…

”Sirius!” huusin ja katsoin Jamesin poskea. ”Löikö – löikö hän sinua?!”
”Itse hän ansaitsi sen”, Sirius mutisi ja meni itsekin matka-arkkunsa puoleen, epäilemättä kaivamaan omaa koulukaapuaan yllensä. ”Ja läimäys se vain oli…”
”Anteeksi”, James mutisi ja kääntyi jatkamaan räjähtävää näpäystä Peterin kanssa.
”Uskomatonta!” mutisin ja menin penkilleni istumaan ikkunan viereen.
”Miksi?” Peter kysyi ja katsoi ihmeissään Siriusta.

Käänsin jo laantuneen katseeni typertyneenä Peteriä kohti. James ja Sirius vilkaisivat jo toisiaan, ja katseesta pystyin lukemaan heidän ajatuksensa; onko Peter aivan tyhmä?

”No…”
”Tuota…”

Pojat aloittivat samaan aikaan ja alkoivat sitten nauraa.

”Ei miksikään”, totesin ykskantaan ja katsoin Peterin sietämättömän uteliasta katsetta. ”Nyt annetaan asian olla, okei?” mutisin ja käännyin kirjani pariin.

Luojan kiitos olemme pian Tylypahkassa, ajattelin jo nyt kyllästyneenä Peterin uteliaisuuteen.

*

Koulu alkoi seuraavana päivänä kuin lomaa ei olisi koskaan ollutkaan ja jouduimme opiskelemaan niska limassa, entistä enemmän ja kovemmin kuin koskaan aikaisempina vuosinamme. Ja nopeasti se oli sitä, etten tehnyt mitään muuta kuin luin kokeisiin, tein läksyjä, opettelin uusia asioita, loitsuja ja muodonmuutoksia.
Ja kun ensimmäinen Tylyahon viikonloppu saapui kuukauden jälkeen koulun alkamisesta, kaikki muut hihkuivat onnesta paitsi minä. Olin sairastunut edellisellä viikolla sen jälkeen, kun joka kuukautiseni muodonmuutokseni oli takana. Joku oli tullut puolikuntoisena tunneille kuumeen ja flunssan kanssa, ja siinä kunnossa, kun muodonmuutokseni jälkeisessä voinnissa olin, keräsin lähes magneetin lailla sairauksia itseeni. Ja näin olin onnistunut sairastuttamaan itseni hirveään flunssaan.

Aamu oli sarastanut viileänä ja kylmänä, ja vaikka oli vasta lokakuu, minusta tuntui, että ulkona oli kylmempää kuin aiemmin tänä vuonna. Mutta ehkä se, että olin sairastunut, vaikutti asiaan jollain tavalla. Ja se olikin syy, miksi en jaksanut nousta aamulla kymmeneltä ylös, kun Sirius, James ja Peter nousivat ilosta hihkuen valmiina menemään Tylyahoon. Minä kiskoin vain peiton pääni yli ja yritin jatkaa uniani.

”Kuutamo, ylös!” Sirius hihkui Jamesin ja Peterin kanssa.
Murahdin vain ja kiskoin peittoa vieläkin pidemmälle pääni yli.
”Kuutamo!” Sirius huokaisi ja kiskaisi peittoni pois.
”SIRIUS!” huusin. ”PEITTO TÄNNE!”

Laskeutui syvä hiljaisuus, ja Sirius palautti peittoni huolestuneen näköisenä.

Huokaisin ja käänsin selkäni seinälle. Katsoin minua vilkuilevia Kelmejä peittoni alta.
”Anteeksi”, mutisin Siriukselle. ”En jaksa lähteä, olen sairaana”, jatkoin mutinaani ja nousin suurin ponnistuksin ylös. Menin matka-arkkuni kimppuun ja kaivoin sieltä kaksi paria villasukkia, jotka kiskoin tavallisten sukkien päälle. Sen jälkeen kiiruhdin takaisin peittoni alle kalisten kylmästä.

Sirius tuli sänkyni viereen ja kokeili otsaani viileillä sormillaan. Värähdin hänen viileyttään, sillä minulla oli kylmä.
”Sinähän suorastaan paistut!” hän katsoi minua harmaat silmät laajenneina.
Kohautin olkiani ja kävin pienelle sykkyrälle peiton alla.
”Minä jään tänne, menkää vain te Tylyahoon. Jään huolehtimaan Kuutamosta, ettei sairastu enempää tai jos tarvitset jotain”, Sirius hymyili minulle.
”Älä turhaan! Mene vain”, haukottelin. ”Ei minusta ole mihinkään ja…”
”Juuri sen takia, sinusta ei ole mihinkään, joten hys nyt!”

Muutamien vastalauseiden jälkeen Sirius meni muiden kanssa pikaiselle aamiaiselle, mutta palasi heti sen jälkeen. Sirius istuikin kiltisti vieressäni ja piteli minua puoliksi sylissään, kun yritti epätoivoisesti lämmittää minua.

”Kuule… mitä jos menisimme oleskeluhuoneeseen? Ota vaikka peittosi mukaan, valloitetaan sinulle mukava nojatuoli ja raahataan se takan eteen, mitä sanot?”
Nyökkäsin väsyneenä. ”Sopii.”

Kiedoin peittoni harteilleni ja nousin varovaisesti istumaan sängynreunalle. Suljin hetkeksi silmäni ja yritin saada huimauksen loppumaan. Avatessani silmäni uudestaan, makuusali pyöri edelleen silmissäni, muttei enää niin pahasti. Nousin seisomaan ja ehdin ottaa vain muutaman haparoivan askeleen ennen kuin tunsin, kuinka jalat lähtivät alta.

”Oho”, Sirius huudahti tarttuessaan minuun viimetipassa. ”Et sinä voi kävellä, ei sinun jalkasi jaksa sellaista.”
Huokaisin lannistuneena. ”Sirius, kyllä minä – ”
”Etpäs”, Sirius vastasi yksikantaisesti ja hymyili minulle.
”Tämä huone pyörii”, totesin silmät laajenneina järkytyksestä. ”Ja itse asiassa, sinäkin pyörit”, mutisin kun olin kääntänyt katseeni Siriukseen.
Siriuksen kulmat kohosivat ylöspäin ja pieni virne nousi huulille. ”Voi Remus, taidat tosiaan olla sairaana.”

Irvistin vastaukseksi yksiselitteisen lapsellisesti. Sen jälkeen Sirius kietoi vasemman kätensä selkäni taakse ja oikean käden hän pisti jalkojeni alle. Makuusali heilahti epämiellyttävästi silmissäni, kun Sirius oli kipannut syliinsä ja tyydyin vain sulkemaan silmäni.

”Oletpa sinä kevyt, Kuutamo. Voisit harkita syömistä”, Sirius sanoi ja lähti kohti oleskeluhuonetta.

Kun Sirius viimein laski minut lempinojatuoliini, joka oli ehdottomasti mukavin ja pehmein oleskeluhuoneessamme, olin jäätynyt pahemman kerran. Sirius sytytti takan nopeasti ja veti nojatuolini niin lähelle takkaa kuin vain oli turvallista ilman, että peittoni tai minä syttyisin palamaan. Sen jälkeen Sirius veti toisiksi mukavimman nojatuolin aivan nojatuolini viereen ja nojauduin hänen olkapäähänsä väsyneenä.

”Minua väsyttää”, kuiskasin haukotellen.
”Nuku, minä olen tässä”, Sirius hymyili ja silitti vapaalla kädellään hiuksiani.

Ja niin minä nukahdin kiinni Siriuksessa; hänen lämmin käsivartensa poskeani vasten. Kun heräsin myöhään iltapäivällä, Sirius oli luovuttanut oman nojatuolinsa Jamesille ja minä itse olin Siriuksen sylissä. Katsoin hämmentyneenä Siriusta.

”Minä – mitä – ” änkytin silmät kuumeesta kiiluen.
James nauroi. ”Sinä todella olet kipeänä, Remus. Olisit kiitollinen, ettei Sirius luovuttanut sinun nojatuoliasi minulle”, hän virnisti. Näytin kieltä.
”Olen sairas, älä kiusaa”, nurisin.
”Emme tietenkään”, James nauroi.

Kiedoin peittoa paremmin päälleni, painoin poskeni Siriuksen rintaan ja suljin silmäni väsymyksestä uudestaan. Olin täysin valmis nukkumatin matkaan.

~

A/N2: Tämän sananlasku oli siis Ei kannata lähteä merta edemmäs kalaan. 5/6.

Luku 6;

1977
Joulukuu

Istuin Siriuksen matkaviitta ylläni, vaikka sen alla minulla oli omakin, mutta olin umpijäässä rankkasateen kastellessa meitä perin pohjin. Peter ja Sirius pomppivat vieressäni molemmin puolin innoissaan huispauksen nostattamasta hilpeydestä. Rohkelikko pelasi Korpinkynttä vastaan ja oli voitolla, mutta siepin kiinni saaminen puuttui. Kun James viimein teki näyttävän kierroksen siepin kanssa, puhkesi rohkelikot omassa päädyssämme hurjaan huutoon.

”Me voitettiin!” Peter vinkui innoissaan hyppien Siriuksen kanssa.

Liityin poikien hihkumiseen laimeammalla innolla ja menimme muiden tupalaistemme valtavirtaan, joka vei meidät huispaajiemme luokse. Työnnyimme Peterin kanssa väkisin muiden ohi Jamesin luokse.

”Hienoa, James!” huusin metelin yli ja halasin Jamesia nopeasti.
”Nähdään oleskeluhuoneessa”, James huikkasi ennen kuin joukkue hävisi pukuhuoneisiin ja suihkuun.

Lähdimme Siriuksen ja Peterin kanssa valtavan massan mukana kohti linnaa, sekä oleskeluhuonetta, kuivia vaatteita ja lämmittävää juomaa.

”Mikä se salasana olikaan?” Peter kysyi.
”Huispauspokaali”, sanoin.
”Sepä se”, Lihava leidi sanoi ja astuimme sisään meluavien sekä juhlivien oppilaiden keskelle.

Pujahdin nopeasti muiden ohi makuusaliin vaihtamaan kuivia vaatteita märkien tilalle. Kaivoin matka-arkusta kuivat vaatteet esille ennen kuin aloin riisua märkää paitaa pois. Olin juuri kumartunut laskemaan märän paidan pois, kun kuulin makuusalin narahtavan oven.

”Peter?” kysyin ja laskin paidan lattialle.
”Väärin”, Sirius nauroi ja laski likaiset vaatteensa sänkynsä viereen.

En kääntynyt enää katsomaan Siriusta, vaan kiskoin sukat jaloista pois. Kylmä ja vetoisa kivilattia pisteli jalkojeni alla, mutta en välittänyt siitä ja kumarruin kiskomaan kuivia sukkia jalkoihini. Aloin availla housujeni nappeja, kun lämpimät kädet kietoutuivat vyötäröni ympärille. Naurahdin.

”Sirius…”
”Mmm”, Sirius ynähti niskaani vasten. Värähdin lämmintä ja kutittavaa henkäystä.
”Minun pitäisi vaihtaa vaatteet kuiviin.”
”En minä sinua estä”, Sirius myhäili ihoani vasten.
”Etpä, nyt – irti!” huusin säikähtäneenä, kun Siriuksen kädet alkoivat riisua housujani.

Sirius vain nauroi ja katsoi minua omituisella katseella. Ravistelin päätäni ja irrotin hänen kädet päättäväisesti ympäriltäni ennen kuin käännyin katsomaan häntä.

”Ei, ei, ei – ja vielä kerran ei”, totesin jyrkästi kääntäen samalla selkäni hänelle ja riisuin viimeiset märät vaatteet niin nopeasti pois kuin vain pystyin. Vielä nopeammin yritin saada kuivat vaatteet ylleni.

”Sirius, nyt me olemme kummatkin kunnolla ja menemme kiltisti oleskeluhuoneeseemme juhlimaan huispausvoittoa, okei?” sanoin päättäväisesti, kun käännyin katsomaan häntä uudestaan täysissä pukeissa.
”Okei, isi”, Sirius irvisti ja vaihtoi vaatteensa nopeasti.

Naurahdin vain ja lähdimme alas portaita melun vain yltyessä oleskeluhuoneessa. Liityimme juhlivien ihmisten sekaan.

*

”Remus! Remus!” Sirius huusi jostain kaukaa.

Ääni tuntui tulevan jostain hyvin kaukaa. Olin lähtenyt typeränä Siriuksen mukaan salaa oleskeluhuoneestamme Rääkyvään röttelöön, enkä voinut käsittää mistä käsittämättömästä syystä olin lähtenyt hänen mukaansa.
Yritin tarkentaa katsettani, mutta pystyin vain huomioimaan tuliviskipullon, joka oli vieressäni muutaman sentin päässä. Tuijotin pulloa hetken ennen kuin tartuin siihen tajutakseni vain sen, että se oli tyhjä. Heilutin sitä nenäni edessä ja pieni tilkka heilui pohjalla. Työnsin pullon pois ja se kieri toiselle puolelle huonetta pysähtyen Siriuksen jalkaan. Nostin katsettani ja näin Siriuksen ilmestyneen jostain vähän matkan päähän minusta.

Ja hän tuijotti minua palavasti tummuneilla sekä sameilla silmillään. Olimme kännissä. Kumpikin. Siitä ei ollut epäilystäkään.

Sirius käveli lähemmäs ja ojensi kättään, johon tartuin. Nousin seisomaan horjuen ja nojasin häneen kuin tukikallioon. Nostin katsettani suoraan Siriuksen silmiin ja pystyin vain kuvittelemaan, miltä omat silmäni näyttivät – ne olivat taatusti aika suoraan kopiot Siriuksen silmistä. Se halu. Yhteinen halu oli kuin käsin kosketeltavaa.

Nielaisin ja tunsin, kuinka kädet alkoivat vaellella paitani päällä ennen kuin ne eksyivät iholleni paidan alle ja kuinka Siriuksen huulet suutelivat niskaani kiduttavan nautinnollisesti. Suljin silmäni ja painauduin vaistomaisesti entistä lähemmäs hänen ruumistansa. Tunsin huulien kaartuvan hymyyn ihoani vasten, jonka jälkeen Sirius alkoi suudella huuliani. Vastasin hänen syvenevään suudelmaansa ja kiedoin käteni hänen niskaansa. Kun viimein vetäydyimme toisistamme kauemmas useampien, ehkä kymmenienkin, sekuntien kuluttua, haukoin henkeäni.

”Voi luoja, Sirius…” mutisin henkeäni haukkoen.

Sirius ei vastannut mitään, vaan painautui lähemmäs erilaisella tavalla ja laski kätensä housujeni vyötärölle, Sirius katsoi suoraan silmiini sellaisella katseella, jota en ollut koskaan ennen nähnyt hänen silmissään. Ja suoraan sanottuna se uusi, täysin tuntematon katse ei ollutkaan enää uutta. Olin nähnyt saman katseen aiemminkin jo monta kertaa, mutta kertaakaan emme olleet tehneet asialle mitään. Olimme vain suudelleet ja hyväilleet toisiamme satunnaisesti. Vaatteet päällä. Ensimmäistä kertaa minua ei pelottanut.

Suuni oli kuivunut kuivaksi kuin hiekkapaperi, enkä saanut sanaakaan suustani. Katsoin vain takaisin Siriuksen tummuneisiin silmiin, joista paistoi kiihkeys. Siitä seuraavat muistikuvat ovat samaan aikaan hyvin selkeät, ja silti hyvin sumeat.
Tuijotimme toisiamme vielä toisenkin hetken ennen kuin en voinut enää pitää sormiani irti Siriuksesta ja pidätellä itseäni yhtään enempää. Hyppäsin hänen kaulaansa uudestaan kiinni ja aloin suudella vaativasti Siriuksen huuliaan samalla repien hänen vaatteitaan kauheassa kiireessä. Yllättyneenä reaktiostani Sirius jäätyi hetkeksi paikoilleen ennen kuin alkoi repiä paitaani sekä housujani pois samalla, kun yritin epätoivoisesti avata hänen housujensa nappeja ja vetoketjua. Vaatteemme lensivät kaaressa jonnekin nurkkaan, en katsonut minne, eikä se sillä hetkellä oikeastaan kiinnostanutkaan. Tätä minä olin halunnut. Tätä minä halusin.

Kun vaatteemme viimein lojuivat epämääräisissä kasoissa lattioilla osapuilleen jalkojemme juuressa, Sirius työnsi minut Rääkyvän röttelön risaiselle sängylle. Nojasin kyynärpäihini henkeäni haukkoen suudelman jälkeen, joka tuntui kestäneen pienen ikuisuuden.
Sirius lukitsi huoneen oven ennen kuin tuli päälleni puolittain. Pehmeät sormet hyväilivät ihoani hellästi samalla, kun hän suuteli huuliani siirtyen koko ajan alemmas leukapieltä pitkin kaulalle ja sieltä solisluille. Hengähdin tahattomasti toisen käden siirtyessä hipaisemaan kovuuttani, kun toinen kulkeutui herkkää ihoani pitkin vatsalle. Hitaasti sormet leikittelevät tehden kutittavia kuvioita vatsaani pitkin reisille ja takaisin. Värähdin jokaisen kosketuksen alla.

Kuumat huulet palasivat samaa reittiä pitkin takaisin huulilleni suudellen vaativasti ja samaan aikaan hän yritti työntyä varovaisesti sisääni. Haukoin henkeäni hänen huuliaan vasten, kun määrätietoiset kädet puristivat käsiäni patjaa vasten pääni yläpuolella. Kivun väristykset vaihtuivat suloisen tuskan jälkeen nautintoon, kun Sirius alkoi liikkua varovaisesti syvemmälle.

”Voi… luoja… Sirius…” sain haukottua hänen huuliaan vasten vaativien suudelmien välissä.

Harmaat silmät tuijottivat omia silmiäni päättäväisesti, kun hän liikkui varovaisesti uudestaan saaden henkeni seisahtumaan paisuvasta nautinnosta. Sirius painautui lähemmäs ja alkoi hitaasti liikuttaa lantiotaan, ja sain vain nopeasti huomata, ettei Siriuksen tarvinnut edes kysyä, mikä tuntui liian hyvältä. Ja kaikki tuntui aivan liian hyvältä, mitä hän teki. Hengitykseni nopeutui ja oli entistä raskaampaa kuin aiemmin, jolloin tiesin myös, etten kestäisi enää kauaa tällaista kidutusta. Siriuksen nopeuttaessa työntöjään, puristin kynsilläni hänen selkäänsä kivuliaan ja puolikuun näköisiä punaisia jälkiä. Tunsin maan tärisevän sängyn alla – tai ainakin oman pilvilinnani – ja näin pelkkiä tähtiä, kun laukesimme huutaen. Hiki helmeili kauniisti Siriuksen iholla, kun hän painautui suutelemaan huuliani vielä kerran raukeasti ennen kuin painautui rintaani vasten väsyneenä. Vajosimme yhdessä pimeyteen – tai unimaailmaan, miten tahtoo ajatella.

*

”… voi luoja!” yllättynyt ääni huusi järkyttyneenä. ”Peter! Sulje silmäsi!”

Kuulin Jamesin järkyttyneen kuuloisen äänen – eikä se välttämättä ollut mikään kovin mieluisa tapa herätä. En ainakaan henkilökohtaisesti halunnut kuulla ensimmäisenä aamusta Jamesin ääntä.

Ovi pamahti vielä kerran ennen kuin huokaisin väsyneenä ja osin kiukkuisena, jolloin päätin luovuttaa edes yritykset nukkua vielä hieman lisää. Työnsin vaivalloisesti ylimääräisen painomöhkäleen päältäni ja vain huomatakseni sen olevan umpiunessa oleva Sirius. Katsoin ympärilleni ja näin vaatteidemme olevan sikin sokin lattialla. Haukotellen pujahdin nopeasti housuihini, jotka löysin heti muutaman metrin päästä. Sen jälkeen kuulin uudestaan tutun äänen.

”Okei, saitteko itseänne yhtään säädyllisemmän näköiseksi?” epätoivoinen ääni murisi.
Käännyin ja vahingonilo nousi kuplien rintaani. James seisoi kärsivän näköisenä kädet silmillään oven edessä. Ilmeisesti hän oli lukinnut Peterin ulkopuolelle.
”No… ainakin minulla on housut”, virnistin tahattomasti ja etsin Siriuksen housut Röttelön lattialta, jonka jälkeen menin tökkimään Siriuksen hereille. ”Hoi, herää prinssi uljas. Vähemmän miellyttävää asiaa, joudut heräämään ja pukeutumaan. James hyökkäsi tänne.”

Sirius ponkaisi ylös kuin vieteri ja pälyili katsellaan nopeasti puolelta toiselle.
”Mitä? Missä palaa?”
Nauroin. ”Ei missään, pue housut ainakin, ettei James järkyty enää lisää”, virnistin ja aloin etsiä muita vaatekappaleitani.
Hetken kuluttua James raotti varovaisesti sormiaan. ”Vau, saitte sentään housut miehuutenne piiloksi. Ja täytyy sanoa, etten enää yhtään ihmettele, miksi olitte lukinneet oven. Tosin, Remus, olisit voinut olla vastuullisempi ja käyttää jotain parempaa lukitusloitsua.”
”Hmm, en jaksanut. Liikaa tuliviskiä…”

Kumarruin kiskomaan sukkia ja kenkiä jalkoihini, jonka jälkeen otin sängyn päätyyn laskeman paitani ja vedin sen ylleni. Vielä hetken saimme kuunnella Jamesin nurinaa siitä, kuinka hän oli nähnyt aivan liikaa sopimattomuuksia silmilleen ennen kuin hän viimein sulki suunsa ja lopetti aiheesta jauhamisen. Virnistelimme salaa Siriuksen kanssa Jamesin selän takana, kun kävelimme takaisin linnaan ja Rohkelikkotorniimme.

”No?” James kysyi kuin salaliittolainen kumartuen lähemmäs minua, kun istuimme nojatuoleilla ja teimme joitakin koulutehtäviä.
”Mitä ’no’?” kysyin kulmat koholla ennen kuin laskin katseeni takaisin liemiesseeseeni.
”Millaista se oli?”
”Mikä?” kysyin kyllästyneenä. ”Juominenko? Vai tarkoitatko nukkumista Siriuksen kanssa Rääkyvässä röttelössä?”
James tuhahti. ”No en vaan sitä!”
”… sitä?” nauroin ja kohotin katseeni uudestaan Jamesiin. Sirius ja Peter olivat lähteneet hakemaan unohtuneita taikasauvojaan Rääkyvästä röttelöstä.

Nyt James näytti jo menettäneen hermonsa kokonaan ja vilkaisi ympärilleen vaivihkaa ennen kuin kumartui lähemmäs. ”Seksiä tietysti”, James kuiskasi hiljaa.
Katsoin Jamesia silmät selälläni ennen kuin purskahdin nauruun. ”James!”
”No mitä?” hän näytti loukkaantuneelta. ”Tuskin te muuten olisitte salaa häipyneet tuliviskin kanssa sinne ja lukinneet ovea ja…”
Nostin käteni luovuttamisen merkiksi ylös ja huokaisin raskaasti. ”James, no… hyvä on”, kuiskasin ja kumarruin lähemmäs hänen korvaansa. ”Ei kuulu sinulle”, virnistin ja kumarruin takaisin esseeni pariin.
”Remus! Ole nyt kiltti!”
”… hei haloo, mies! Herää nyt vähäsen!” huudahdin ja katsoin Jamesia.
”Mihin?”

Huokaisin raskaasti. ”Kuvittelin sinua joskus fiksuksi”, irvistin. ”Et sinä meitä mihinkään Lilyyn voi verrata, idiootti!” sanoin kiukkuisena ennen kuin aloin nauraa. ”Ellet ole vaihtanut Lilyä Peteriin…”
James näytti hetken kuin puulla päähän lyödyltä, kunnes kasasi itsensä ja huitaisi minua. ”Pöh, Kuutamo! En minä sen takia udellut tietenkään vaan uteliaisuuttani”, hän mutisi jo harmistuneen näköisenä.
Naurahdin. ”Hyvä on, James, hyvä on! Se on kivuliasta, nautinnollista, likaista, äänekästä… ah niin ja hikistä!”

James tuijotti hetken mietteliään näköisenä ennen kuin tarttui sulkakynäänsä ja laski sen pergamentilleen, mutta ei kirjoittanut mitään. Raapustin muutaman kirjaimen, mutta näin silmäkulmasta, ettei hän edelleenkään tehnyt mitään ja nostin pelkän katseeni Jamesiin.

”No? Mitä sinä vielä pohdit?” kysyin jo melkein ärähtäen.
”Minä… tai…” James änkytti ja jäi pohtimaan. ”Äh, ei mitään!”
Huokaisin kyllästyneenä. ”No antaa tulla nyt vaan!”
”Hyvä on… oletko enää vihainen Siriukselle? Niin kuin… no, keväällä”, James mutisi olkiaan hivenen kohauttaen.

Sirius ja Peter hyökkäsivät pöytäämme, Sirius lysähti minun viereeni ja Peter Jamesin viereen ennen kuin ehdin vastata mitään. Käännyin katsomaan Siriusta ja tutkailin häntä typerästi hymyillen.

”En, en voisi olla”, hymyilin ja käännyin takaisin Jamesin puoleen. ”Olen onnellisin ikinä.”

James nyökkäsi hiljaa, eikä sanonut mitään. Hän tyytyi vain nyökkäämään, emmekä vastanneet mitään kahden muun Kelmin kysyviin katseisiin, vaikka he utelivatkin. Mutta minä patistin meidät takaisin läksyjen pariin. Ja illalla, kun olimme menossa nukkumaan ja jäin Siriuksen kanssa kahden oleskeluhuoneeseen, tunsin itseni edelleen onnellisimmaksi ihmiseksi, vaikka… vaikkakin tuliviski oli jonkin verran tökkinyt meitä oikeaan suuntaan, siitä huolimatta. Joskus sitä tarvittiin.

~

A/N2: Tämän sananlasku oli siis Ei viina lisää voimia anna, mutta lisää rohkeutta. 6/6.

Epilogi;

1996
Toukokuu

Olimme jo jonkin aikaan taistelleet kuolonsyöjiä vastaan Ministeriössä, ja aloimme olla jo osapuilleen voitolla, kun minusta tuntui, että maailmani hajosi miljooniksi sirpaleiksi. Aivan kuin maailmasta olisi hävinnyt kaikki ilo ja aurinko olisi sammunut lopullisesti. Bellatrix, kuolonsyöjistä suurin Voldemortin kannattaja ja Siriuksen niin rakas serkku, heitti jonkin kirouksen Siriusta kohti ja… Sirius kaatui. Kaatui holvikaaressa riippuvan verhon taakse ja kuoli kadoten näkyvistä.
Se tapahtui kuin hidastetussa elokuvassa, käännyin katsomaan miten hänellä menee, kun hänen rakas ja käheä naurunsa katkesi kuin seinään, ja jokin hänen silmissään muuttui, kun hän kaatui verhon taakse. Kyyneleet sokaisivat silmäni täysin ja minulla oli täysi työ pitää Harry kurissa, ettei hän olisi juossut Siriuksen perään, koska olisin itse halunnut juosta ja tappaa Bellatrixin. Pelastaa Siriuksen.

Vaikka tiesin, ettei Sirius voinut mitenkään selviytyä sellaisesta, kaatuessaan sen verhon taakse, halusin silti typerästi uskoa Harryn lailla, että hän olisi elossa ja juoksisi kohta verhon takaa nauraen, ja huutaisi: ”Ähähää, siitäs saitte, typerät kuolonsyöjät! Ette te minua noin vähällä tapa!” mutta tiesin, ettei hän kyennyt. Minä tiesin, minä todella tiesin, ettei Sirius antanut minun koskaan odottaa häntä. Eikä Harryn.

Mutta Sirius ei tullut esiin. Sirius oli kuollut.

Elämäni valo. Elämäni aurinko.
Miten ilman happea ihminen pystyisi elämään? Ei mitenkään. Ja sitä Sirius oli minulle – kuin happea keuhkoille. Minä en ollut koskaan pärjännyt ilman häntä. En edes silloin, kun oli syyttömänä Azkabanissa, emmekä voineet pitää millään tavalla yhteyttä. Kun Sirius viimein karkasi ja näimme, tuntui kuin olisin avannut silmäni ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen ja että olisin nukkunut siihen asti jonkinlaista tiedotonta ikiunta.
Meidän oli tietysti huomattavasti helpompi nähdä kuin hänen ja Harryn, joka joutui olemaan Tylypahkassa, mutta ensimmäinen viikko meni vain siihen, että itkimme Jamesin ja Lilyn kohtaloa salaisuudenhaltijan – eli Peterin – pettäessä heidät. Sirius soimasi itseään vaikka kuinka paljon siitä, että oli käskenyt Jamesin vaihtaa hänet Peteriin ja James oli totellut. Hän oli kuitenkin Jamesin paras ystävä.

Kokonainen kuukausi tai voi olla aikaa meni enemmänkin, en tiedä, meni vain siihen, että olimme yhdessä kaksikymmentäviisi tuntia päivässä ja kahdeksan päivää viikossa. Emme pystyneet eroamaan toisistamme hetkeksikään sen jälkeen, kun olimme Peterin tempauksen vuoksi joutuneet niin kauaksi aikaa eroon toisistamme.

Ja kun Severus Kalkaros hälytti meidät koolle Harryn näyn vuoksi, lähdimme kaikki vapaat kiltalaiset oikopäätä ministeriöön, eikä ollenkaan liian myöhään. Kuolonsyöjät olivat ahdistelleet Albuksen Kaartin jäsenet nurkkaan. Ilmestyimme juuri oikealla hetkellä, ei sekuntiakaan liian myöhään, mutta sitten… sitten Sirius sai osuman ja kaatui…

Minun elämäni valo oli kuollut pois. Ja minäkin kuolisin pian, tiedän sen, koska en kerta kaikkiaan pärjää ilman Siriusta.

*

Tässä lepää Remus John Lupin
Joka kuoli taistellessaan urheasti Pimeyden Lordia vastaan olevassa viimeisessä taistelussa Tylypahkassa

Kaipaamme sinua rakkaudella, mutta pääsit viimein eniten kaipaamasi ihmisen luokse

~

A/N2: Joo, halusin lopettaa tämän tällä tavalla surullisesti vaikka se olisikin voinut loppua myös iloisesti, kuten viimeinen kunnon luku osoittaa. Jotenkin vain tuli sellainen olo, että haluan saada Siriuksen ja Remuksen suhteen loppuun kunnolla. Viimeiseen pisteeseen asti, koska sana kympistäkin on loppu.

Sat, 07 Feb 2009 18:32:56 GMT

Title: Valkoinen lintu
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: G ~ PG
Gengre: Angst
Pairing: George/Fred

Beta: No one
Warning: -

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin.

Summary: George istuu Fredin haudalla.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa Spurttiraapaleeseen raapaleena [toinen kierros; lauantai ja sana; lintu], Vuosi raapalehtien [8/365] sekä FF100 aiheena George ja Fred, sanana 073. Valo.
POV on Georgen.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista.

Omistus: -

~

Harpoin sateen kostuttamalla nurmella päättäväisesti eteenpäin. Tiesin minne olin menossa. Pysähdyin mustan hautakiven eteen. Katsoin kultaisia kirjaimia ja kyyneleet nousivat silmiini, kun näin tutun syntymäajan perässä myös kuolinajan.
Laskeuduin nurmelle istumaan ja avasin takkini. Povitaskusta pilkisti taskumatti. Olin pistänyt siihen tuliviskiä. Otin kylmän metallipullon ja avasin sen ottaakseni hörpyn.

”Tämä on nurinkurista. Juon tuliviskiä yksin. Yksin, Fred. Vaikka yhtälailla sinä voisit istua vieressäni ja keksisimme uusia kepposia. Sääli, ettei se ole enää sellaista”, mutisin ja otin uuden hörpyn.

Nostin katseeni taivaalle, vain nähdäkseni kirkkaan taivaan. Ja linnun. Valkoisen. Jossain oli alkanut uusi elämä, kun yksi oli loppunut. Fredin. Veljeni. Rakkaani.

~

A/N2: Tässä on siis minun tulkintani.

Sat, 07 Feb 2009 16:41:09 GMT

Title: Punainen kuin veripisara
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: G
Gengre: … öö muut?
Pairing: ei oikeastaan paritusta

Beta: No one
Warning: -

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin.

Summary: Kaksoset istuvat Suuressa salissa ideoimassa seuraavaa jekkuaan.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa Spurttiraapaleeseen raapaleena [toinen kierros; perjantai ja sana; lasi], Vuosi raapalehtien [7/365] sekä FF100 aiheena George ja Fred, sanana 011. Punainen.
POV ei ole varsinaisesti kummankaan.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista.

Omistus: -

~

George ja Fred istuivat vierekkäin Tylypahkan Suuressa salissa. Pöydät notkuivat ruoasta ja kaikki, paitsi Luihuiset, juhlivat Rohkelikkojen huispaus-mestaruutta. Punainen ja kulta vuorottelivat seinillä ja leijonan ylpeä kuva näkyi salin päädyssä.
Lee selitti suu vaahdossa huispauksesta kaikille niille, jotka vain Rohkelikoista jaksoivat kuunnella. Kaksosia se ei oikeastaan kiinnostanut sillä hetkellä, he olivat pelanneet ne tilanteet ja heillä oli uusi kepposidea.

”Se olisi vähän niin kuin pinnauspilleri”, Fred kuiskutti Georgen korvaan ideaansa ja hörppäsi kulauksen kurpitsamehua lasistaan.
George puristi omaa lasiaan liian innokkaasti kuunnellessaan Fredin ideaa, että se hajosi hänen käteensä. Punaiset veripisarat tippuivat kämmenelle. Pisarat pyyhittiin nopeasti kaavun helmaan. Kuin ohimennen.

~

A/N2: Tässä on siis minun tulkintani.

Sat, 07 Feb 2009 16:09:28 GMT

Title: Ongelma Mörkö
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG-13
Gengre: … öö, kai joku lievä fluffy tms en tiedä
Pairing: Sirius/Remus jos niin ajattelee

Beta: No one
Warning: Pieni slash.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin.

Summary: Sirius sairastaa ja passauttaa Remusta.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa Spurttiraapaleeseen raapaleena [toinen kierros; torstai ja sana; kaappi], Vuosi raapalehtien [6/365] sekä FF10 aiheena Sirius/Remus, sanana 10. Varjo.
POV ei ole varsinaisesti kummankaan.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista.

Omistus: -

~

”Remus!”
”Hmm?”
”Kaappi kolisee, siellä on mörkö!”
”No aja pois? Kai sinä nyt taikoa osaat…”
”Olen sairas!”
”… sinulla on kuumetta, se tuskin estää sinua taikomasta mörköä pois.”

”Remus!”
”No?”
”Minulla ei ole taikasauvaa!”
”Sirius!”
”Tämä ongelma olisi jo poissa, jos vain ajaisit sen pois…”
”Sinä passautat minua!”
”Kuutamo-rakas…”
”Joojoo minä tulen!”

Remus juoksi portaat yläkerran makuuhuoneeseen ja taikoi mörön pois.

”Tyytyväinen?”
”En ihan…”
”No?”

Sirius koukisti sormeaan kutsuvasti ja Remus totteli. Hymy levisi Siriuksen huulille ja hän kietoi kätensä Remuksen ympärille ennen kuin suuteli hänen huuliaan hellästi.

”Nyt minä olen tyytyväinen.”

Remus nauroi ja tummat varjot silmien alta katosivat.

~

A/N2: Tässä on siis minun tulkintani.

Sat, 07 Feb 2009 15:38:05 GMT

Title: Lumipesu
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG
Gengre: … öö, kai joku lievä fluffy tms en tiedä
Pairing: George/Fred jos niin ajattelee

Beta: No one
Warning: Twincest.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin.

Summary: George antaa veljelleen lumipesun.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa Spurttiraapaleeseen raapaleena [toinen kierros; keskiviikko ja sana; luonto], Vuosi raapalehtien [5/365] sekä FF100 aiheena George ja Fred, sanana 067. Lumi.
POV ei ole varsinaisesti kummankaan.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista.

Omistus: -

~

Jokin lähes kova ja jäätävän kylmä osuu Fredin takaraivoon hajoten. Virnistys nousee hänen huulilleen, kun hän kumartuu polvilleen ja alkaa muovata keskikokoista lumipalloa. Saatuaan pallon valmiiksi, hän kääntyy ja näkee Georgen hyppimässä muutaman metrin päässä Leen vieressä. Jos mahdollista, virnistys levenee vielä lisää hänen huulillaan ja pallo sinkoaa matkaan kohti maalia.

George tuntee märän ja jäätävän kylmän lumen osuvan kaulaan sekä poskeansa vasten, hajoten ja osittain tippuen kaavun kauluksesta niskaan. Toivuttuaan lumipallon iskusta, hän säntää juoksuun Fredin perään ja kaataa hänet lumihankeen saavuttaessaan tarpeeksi. Virnistäen hän vielä tunkee äsken kouraisemansa lumen veljensä naamaan ja jää katsomaan lumihiutaleiden jäädessä Fredin ripsiin.

~

A/N2: Luonto viittaa siis siihen, että George ja Fred ovat Tylypahkan mailla tai jossain vastaavassa ja lumi siihen, että antavat toisilleen lumipesun. Tässä on siis minun tulkintani.

Sat, 07 Feb 2009 15:16:39 GMT

Title: Tuskallinen siivous
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG-13
Gengre: Angst
Pairing: George/Fred

Beta: No one
Warning: Twincest.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin.

Summary: Georgen pitäisi ryhtyä siivoamaan Fredin huonetta.

Feedback: Elän kommenteista

A/N: Ottaa osaa Spurttiraapaleeseen triplaraapaleena [toinen kierros; tiistai ja sana; siivota], Vuosi raapalehtien [4/365] sekä FF100 aiheena George ja Fred, sanana 009. Kuukaudet.
POV Georgen ja sijoittuu hänen elämäänsä KV:n jälkeen.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista.

Omistus: -

~

Istuin keittiössä pöytään nojaten käsivarsillani, laskin pääni lepäämään käsivarsieni päälle ja huokaisin raskaasti. Tämän saman pöydän ääressä söimme viimeisen kerran yhdessä. Vain viikko sitten. Puraisin huultani voimakkaasti, etteivät kyyneleet valuisi poskilleni.

Käänsin katsettani vain hieman nähdäkseni huoneen oven, joka oli ollut suljettuna siitä asti, kun olin viimein tullut kotiin Kotikolosta. Kotiin. Mutta ei se tuntunut enää samalla tavalla kodilta, kun olin siellä yksin.
Olin nukkunut kuukauden päivät sohvalla. En kyennyt menemään huoneeseemme. Huoneeseeni, mikä ikinä olisikaan ollut oikea sana. Huoneeni ajatteleminen sai arven repeytymään kivuliaasti auki rinnassani. Suljin silmäni. Halusin unohtaa.

Havahduin kolahdukseen. Nousin nopeasti, ajatukset tuntuivat puuroutuneen kokonaan. Olinko nukahtanut?

”George! Nyt kyllä sinun on ryhdistäydyttävä!”
Kuulin Leen äänen eteisessä, eikä mennyt kuin hetki, ja hän oli edessäni. Leen perässä seurasi Ron ja he istuivat tuoleille minua vastapäätä.
”Mitä…” rypistin otsaani ja yskäisin. ”Mitä te teette täällä?”
”George…” Lee ravisteli päätään ja katsoi minua tarkkailevasti. ”Kirjanpito kärsii, se pitäisi tehdä ja kaiken lisäksi”, Lee keskeytti puheensa aivastaakseen. ”Sinun pitäisi siivota täällä – ja koska olemme huolissamme, tulimme katsomaan ja auttamaan sinua. Tiedän, että otit raskaasti Fredin kuoleman, mutta -”
”Olemme huolissamme”, Ron huokaisi ja katsoi minua tiiviisti.
Pala nousi kurkkuuni ja käänsin katseeni pois. ”Minä siivoan kyllä… Fredin huoneen.”

Laskin käden ovenkahvalle. Olin seissyt huoneen edessä jo jonkin aikaa Leen ja Ronin ollessa keittiössä kirjanpidon kimpussa. Painoin kahvan varovaisesti alas ja päästin irti, jolloin ovi aukesi narahtaen. Astuin pimeään huoneeseen. Huoneeseen, joka oli vain viikkoa aiemmin ollut meidän. Makuuhuoneemme.
Katselin ympärilleni hetken ennen kuin pistin valot päälle ja lysähdin sängylle istumaan. Käteni siveli viileää lakanaa, jolla olimme nukkuneet onnellisina. Olimme suudelleet. Kipu saa käteni vetäytymään pois lakanalta. Otin äidin kutoman villapaidan sängyn päädystä, jonne oli kerääntynyt pienoinen kasa kerran käytettyjä vaatteita. Paidan rinnassa oli suuri F. Painoin kasvoni paitaan ja hengitin Fredin tuoksua keuhkoihini hetken ennen kuin aloitin tuskallisen siivoamisen.

~

A/N2: Siivous sanana viittaa siis siihen, että George siivoaisi heidän makuuhuoneensa viimein ja kuukaudet siihen, että hän on jo kuukausien päivät nukkunut sohvalla, koska ei ole kyennyt menemään heidän sänkyynsä nukkumaan. Tässä on siis minun tulkintani.

Sat, 07 Feb 2009 13:48:44 GMT

Title: Antaudutko?
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG-13
Gengre: Fluffy, mie sanoisin
Pairing: George/Fred

Beta: No one
Warning: Twincest.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin.

Summary: Kaksoset ja Lee kirjoittavat muodonmuutosten ainetta, kun Fred eksyy sivupoluille.

Feedback: Elän kommenteista!

A/N: Ottaa osaa Spurttiraapaleeseen tuplaraapaleena [toinen kierros; maanantai ja sana; lippu], Vuosi raapalehtien [3/365] sekä FF100 aiheena George ja Fred, sanana 019. Valkoinen.
Sijoittuu kaksosten viidenteen vuoteen.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista.

Omistus: -

~

Rohkelikkojen oleskeluhuone humisi yksinäisessä hiljaisuudessaan alkuyöstä, eikä siellä kuulunut muuta ääntä kuin Georgen, Fredin ja Leen sulkakynien tasainen rapina pergamenttia vasten, kun kaksoset sekä heidän paras ystävänsä Lee, yrittivät epätoivoisesti kirjoittaa seuraavaksi päiväksi muodonmuutosten ainetta McGarmiwalle siitä, kuinka oikea orava muutetaan karvahatuksi. Pojat eivät yleensä opiskelleet näin ahkerasti, se ei kuulunut ollenkaan heidän tapoihinsa, mutta he olivat jonkin verran jättäneet tehtäviä rästiin. Ja McGarmiwa uhkasi, etteivät pojat pääsisi seuraavalla vuosikurssille ilman tuota kyseistä ainetta.

Fred haroi punaisia hiuksiaan ja huokaisi raskaasti. Häntä ei kerta kaikkiaan jaksanut kiinnostaa muodonmuutosten aineen kirjoittaminen, vaikka heidän pitäisi saada se valmiiksi, mutta olisi paljon parempaakin tekemistä. Kuten… Idea muovautui hänen päässään ja leveä virnistys nousi hänen huulilleen, kun hän laski mahdollisimman huomaamattomasti sulkakynänsä pöydälle ja kääntyi kaksoisveljensä, Georgen puoleen. Vikkelät sormet löysivät helposti Georgen herkän kohdan, josta hän kutisi aina poikkeuksetta; kainalot.
Georgen sulkakynä tipahti pöydälle siinä samassa ja hän yritti painaa kätensä kainaloidensa suojaksi, mutta turhaan. Fred kuunteli vahingoniloisena kaksoisveljensä aneluita kutittaessaan häntä ankarasti.

”Fred, ole nyt kiltti ja lopeta”, George nauroi vedet silmistään valuen.
Fredillä ei ollut aikomustakaan lopettaa Georgen kutittamista. Hän ei nauttinut mistään muusta niin paljoa kuin veljensä naurun kuulemisesta.
”Antaudutko?” Fred virnisti. ”Heilutatko valkoista lippua ja myönnät minun olevan parempi?”

~

A/N2: Lippu sanana viittaa siis siihen, että Fred kysyy antautuuko George hänen kutitteluilleen ja heiluttaisi valkoista lippua. Tässä on siis minun tulkintani.

Fri, 06 Feb 2009 17:00:36 GMT

Title: Pimeä paikka
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG ~ PG-13
Gengre: Angst, ei kovin raaka sellainen, mutta
Pairing: George/Fred

Beta: No one
Warning: Twincest.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin.

Feedback: Elän kommenteista!

A/N: Ottaa osaa Spurttiraapaleeseen [toinen kierros; sunnuntai ja sana; uutiset], Vuosi raapalehtien [2/365] sekä FF100 aiheena George ja Fred, sanana 027. Vanhemmat.
Sijoittuu kaksosten viimeiseen, eli seitsemänteen vuoteen ja POV Georgen tai Fredin, kummin haluaa itse ajatella.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista.

Omistus: -

~

Istun kyyryssä sänkyni reunalla, puristan rystyset valkoisina patjaa ja tunnen lämpösi vieressäni. Epätoivo ja epätietoisuus vellovat mielessäni yhtenä suloisena sekamelskana.

”George, Fred… pitäkää huolta Ginnystä ja Ronista, kun vietän paljon aikaa sairaalassa isänne luona. Hän on paranemaan päin, mutta edelleen vakavasti sairas. Olkaa kilttejä, älkääkä aiheuttako harmaita hiuksia näinä aikoina.

Äitinne”

”En jaksa tätä”, kuiskaan hiljaa, tuskin henkäystäkään kovempaa. Mutta kuulet sen silti.
”Et ole yksin”, kuiskaat ja kiedot kätesi ympärilleni. Painan viileät kasvoni lämmintä poskeasi vasten ja henkäisen tahattomasti.
”Olen pimeässä paikassa…” sanon hiljaa.
Kätesi tiukentavat otetta ympäriltäni, enkä tunne enää reunaa varpaideni alla. Seison tukevammin.

Vain sinun ansiosta.

~

A/N2: Uutiset sanana viittaa lähinnä siihen uutiseen, kun Arthurin kimppuun hyökättiin ja vanhemmat taas viittaavat vanhempiin, jotka mainittiin tuossa kirjeen tapaisessa. Tässä minun tulkintani aiheesta.

Wed, 04 Feb 2009 19:52:44 GMT

Title: It doesn’t mean that you have to forget
Author: Minä, eli Sansku/sannsku
Rating: PG ~ PG-13
Gengre: hyyyvin lievä angst, lievä fluffy
Pairing: George/Fred

Beta: No one
Warning: Lievä twincest, sekä [vähemmässä määrin] angstia ja fluffya jossain [enemmissä] määrin.

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-maailman ihmiset, joilla minä vain leikin. Ja inspiraation lähteenä toimi Regina Spektorin kappale Prinssi Kaspian-elokuvasta tuttu laulu The Call.

Summary: Muistonhäivähdys Georgen alitajunnasta eräänä päivänä. Sijoittuu KV:n jälkeiseen aikaan siis.

Feedback: Elän kommenteista!

A/N: Otin osaa Viikoittaiseen raapalehaasteeseen, jonka aiheena oli tällä viikolla George Weasley. Sain idean tästä rakastettavan ihanasta kappaleesta, johon rakastuin heti ensikuuntelulta ja päätin kirjoittaa takauman, kun näin tuon… Viikkohaastetopicin.
Ja sijoittuu tosiaan KV:n jälkeiseen aikaan, tai muisto tulee KV:n tapahtumien jälkeen. POV on Georgen.
... muokataanpa vielä vähäsen, eli liittyy samalla Vuosi raapalehtien, johon päätin osallistua kokeellisessa mielessä. 1/365 siis menossa. Ja FF100 sanana 058. Päivällinen.

Nauttikaa, jos vain suinkin mahdollista.

Omistus: -

~

Now we’re back to the beginning
It's just a feeling and no one knows yet
But just because they can’t feel it too
Doesn’t mean that you have to forget

”Fred! George! Syömään!”
”Joojoo, kohta!”

Käänsin katseeni takaisin vieressäni makoilevaan Frediin. Emme tienneet olisiko pitänyt olla innoissaan vai ei, kun olimme palanneet syömään yhteistä ateriaa Kalmanhanaukiolle asunnostamme pilailupuotimme yläkerrasta. Aina joutui olemaan enemmän varpaillaan, kaikki alkoi ikään kuin alusta. Piti olla taas varovainen, ettei kukaan saisi tietää –

”NYT!”

… mutta he eivät pystyneet tuntemaan rakkautemme loputonta määrää.

”George, meidän ei tarvitse koskaan unohtaa sitä, mitä meillä on täällä, sydämessä. Muut ovat vain kateellisia meille tästä kaikesta, vaikka kävisi mitä…”

Hymähdin ohittaen viimeiset sanat ja suutelin Fredin huulia hellästi hiljentäen hänet ennen kuin lähdimme alakertaan.

Kunpa meillä vain olisi ollut aikaa enemmän…

~

A/N2: Tasan sata sanaa tuntuu vaan niin loputtoman lyhyeltä.

Wed, 28 Jan 2009 15:15:51 GMT

Title: Rakasta minua kuin et ikinä näkisi minua uudelleen
Author: Minä
Rating: R ~ NC-17
Gengre: Angst, fluffy, rakkaus, slash…
Pairing: Sirius/Remus [ja mainintana Severus/Remus]

Beta: No one
Warning: Slash, eipä tässä kai muuta.

Disclaimer: Otsikko on Alicia Keys nimisen naisen kappaleesta Like you’ll never see me again ja se eräs kohta kertosäkeestä on käännetty vain suomeksi. Jos mahdollisia lainauksia tuolla keskellä vilisee kursiiveilla, niin ne ovat vain ja ainoastaan Alicia Keysin kyseisestä kappaleesta, eli Like you’ll never see me again. Ja… Sirius, Remus ja muut ”potterlaiset” ovat J.K. Rowlingin käsialaa, eikä minulla ole minkäänlaisia aikeita rahastaa tästä ihmisiä.

Feedback: Ainahan sitä

A/N: Huoh. Oi voi. Luin erään HP-ficin [http://fanficpata.net] ja sain pienen idean Sirius/Remuksesta, jota en olekaan pitkään aikaan harrastanut. Ja tuo seksikohtaus… hmm, en ole koskaan osannut kirjoittaa sellaisia, mutta ehkä vielä joskus opin. :D

Ja haluan sanoa, että nuo päiväkirjaotteet alussa – tai jos niitä muuallekin tulee, niin * meinaa sitä, että alkaa uusi ote, kokonaan uusi merkintä siis.

Ja POV on Remuksen.

Omistus: -

~

En ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaani ketään muuta kuin itseäni varten, eikä kai tarkoitus olekaan kuin vain omaa, itseään varten. Koko tänä aikana, kun olen näitä kirjoittanut, olen voinut harrastaa jos jonkinmoista itsetutkiskelua, enkä tiedä onko se hyvästä vai pahasta. Tai onko siitä ollut mitään hyötyä, ei välttämättä.
Mutta rakas Anturajalkani ei ole koskaan ymmärtänyt tätä, ”sivistävää” tai ”turhaa” juttua, eikä hän taida koskaan pohtia elämäänsä sen syvällisemmin paperilla. Ajatuksia kirjoittaen. Tai mistä minä tiedän, voihan hän sitä tehdäkin. Salaa. Joskus saatankin yllättyä positiivisesti. On hän kuitenkin oma rakkaani. Vaikka… no, suhteemme onkin hieman… räiskyvä. Mutta sillä se elää, osaamme olla tulisia ja äkkipikaisia toisinaan. Ei siitä haittaa ole, se vain puhdistaa ilmapiiriä. Ja tiedän, etten voisi elää ilman häntä, hän on minulle kuin ilma, jota keuhkot ja elimistö tarvitsee elääkseen. Jos… kävisi niin, ettei minulla olisi Siriusta, olisin hukassa. Ja pahasti.

*

”Remus!”
”Hmm”, ynähdin kirjoituspöytäni ääreltä ja pistin punaisen nauhan aukeaman väliin ennen kuin suljin mustakantisen vihon. Työnsin vihon pöydän takareunalle ja kävelin ovensuulle nähdäkseni olohuoneessa olevan Siriuksen.
”Taasko sinä kirjoitit päiväkirjaasi?” hän kysyi, kun istuuduin hänen viereensä.
Ynähdin vastaamatta sen enempää. Sirius vain nyökkäsi hiljaa ja kietoi kätensä hartioideni ympärille.
”Jos se on sinulle tärkeää, niin… siitä vain, minä en vain pysty sellaiseen, enkä voi aina näin ollen ymmärtää sinua siinä. Olen pahoillani”, Sirius kuiskasi korvaani.
Hymy nousi tahtomattakin huulilleni ja käännyin suukottamaan hänen huuliaan hellästi ennen kuin vastasin mitään. ”Ei se mitään.”
Siriuksen tummat silmät vastasivat katseeseeni huulien hymyillessä leveästi.
”Kuutamo…” Sirius aloitti pitkän hiljaisuuden jälkeen ja tarttui käteeni merkitsevästi. ”Olen pahoillani, kun en kovinkaan usein heittäydy tunteelliseksi ja paljasta tunteitani sinulle kovin helposti. Mutta… tiedäthän, että rakastan sinua siitä huolimatta aivan hillittömästi?”
Liikutuksen aiheuttama hyökyaalto nostatti palan kurkkuuni ja vedet silmiini. ”Tiedän minä, ja minäkin rakastan sinua, Anturajalka”, kuiskasin karheasti.
Painauduin Siriuksen syliin ja tiesin, ettei mikään voisi erottaa meitä. Koskaan.

*

Riitelimme taas, tästä ei tule mitään. Miksi olen näin toivottoman rakastunut ihmiseen, joka on mahdollisimman tunnevammainen ja idiootti, joka ei vain ymmärrä, että hänen pitäisi kertoa tunteistaan minulle? Ajan itseni vielä suohon tätä menoa! Miksi tämä menee aina siihen, että heitän Siriuksen pihalle ja emme voi keskustella kuin aikuiset ihmiset, jotka asuvat samassa taloudessa? MIKSI?

Voi helvetti. Ei tässä voi muuta sanoa, olen vielä pilaamassa elämäni…

”Voi jumalauta sinun kanssasi!” paiskasin käsissäni olleen kirjan jonnekin, minne en katsonut, mutta toivoin sen osuneen Siriukseen. ”Etkö sinä nyt voi ymmärtää tätä? Minä en todellakaan jättänyt siivoamatta vuorollani, vaan se olit sinä!”
”Ha! Kunhan syyttelet!” Sirius ärähti ja loi minuun salamoita sinkoavan katseen.
”Ja sitä paitsi, se olit sinä, joka siellä baarissa sai epämääräistä huomiota – en minä! Niin se menee aina”, huusin käsiäni heilauttaen laajassa kaaressa. ”Kaiken kukkuraksi, kyllä minä kerron tunteistani, mutta sinä et! Juot salaa tuliviskiä ja sitten suret yksinäsi, kuinka minä en muka rakasta sinua!” sähähdin ja paiskasin uuden kirjan kirjahyllystä Siriusta kohti.
Sirius hyppäsi ketterästi sivuun ja mulkaisi minua pahemmin kuin ikinä aiemmin. ”Niin varmasti, oikeasti sinäkin kaipaat ja haikailet vain Ruikulin perään!”
Katsoin Siriusta typertyneenä, tuntui kuin hän olisi läimäyttänyt kipeästi ruoskalla rintaani vanhan haavan päälle, joka alkoi repeillä uhkaavasti. Käänsin loukkaantuneen katseeni hetkeksi pois, ennen kuin räjähdin lopullisesti ja paiskasin ulko-oven auki.
”Nyt minulle riitti!” huusin kiukkuisena ja lähdin repimään Siriusta ulko-ovea kohti, työnsin hänet kynnyksen yli ja katsoin häntä halveksivalla katseella. ”Mene sinä vain panemaan vanhoja heilojasi, niitä varmasti riittää!” paiskasin ulko-oven niin lujaa kiinni, että ikkunat helisivät.
Käännyin kiukkuisena katsomaan sotkuista olohuonetta, jossa riita oli alkanut ja näin yksinäisen taikasauvan. Se oli Siriuksen. Harpoin pitkin askelin sen luokse, purin pitkään hammasta, etten katkaisi sitä, kunnes harpoin melkein juoksuaskelin ulko-ovelle ja pamautin sen lähes saranoiltaan.
”Ellei sinulla riitä viehätysvoimaa enää, niin tuossa!” huusin ja paiskasin taikasauvan Siriuksen perään ennen kuin pamautin ulko-oven uudestaan kiinni.
Nojasin ulko-ovea vasten hetken ennen kuin lähdin luisumaan sitä pitkin lattialle, painoin pääni käsiini ja annoin kuumien kyynelten tulvahtaa poskilleni.

”Sirius, lupaathan, ettet koskaan loukkaa Kuutamoa yhtä pahasti kuin Ruikuli? Ettet koskaan pahoinpitele tai millään muullakaan tavoin kohtele yhtä huonosti?” James kysyi vakavasti Rohkelikkotuvan oleskeluhuoneen nurkassa.
Sirius vastasi Jamesin tiukkaan katseeseen. ”Lupaan, en ikinä.”
James hymyili huojentuneena. ”Hyvä. Mutta muista, Sirius… minä muistan tämän aina. No niin”, James jatkoi virnistäen. ”Menehän nyt suutelemaan häneltä aivot pihalle, näytät juuri siltä, että tarvitsette sitä kumpikin!”

Nousin kiukkuisena ylös ja menin kirjahyllyn eteen etsien sitä yhtä lasipulloa, jonka James oli hänelle myöhemmin antanut. Lasipulloa, jossa oli se tilanne muistona hänelle, Siriuksen lupaus. En löytänyt pulloa sieltä, joten palasin kirjoituspöytäni luokse ja avasin lukollisen laatikkoni. Heittelin tavaroita ympäriinsä summanmutikassa, kunnes löysin pullon laatikon perältä, katsoin sitä kiukkuisena. Palasin takaisin olohuoneeseen ja paiskasin sen lattialle sen enempää ajattelematta, jonka jälkeen valahdin polvilleni, enkä enää edes yrittänyt peitellä kirveleviä kyyneleitä tai vanhojen arpien repeytymistä auki. Puristin käsiäni itseni ympärille pysyäkseni kasassa, etten repeytyisi kahtia haavojen aukeamisen myötä. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Sirius oli pettänyt lupauksensa. Taas…

*

Sovimme – taas. Yllättäen. James lähetti pöllön jo etukäteen, hän tietää minun leppyvän nopeasti, että heitti Siriuksen pihalle ja hän on matkalla kotiin. Kotiin. Se tuntui hyvältä. Kuulin oven avautuvan ja juoksimme toistemme syliin – ja kuten aina ennenkin, aina riidan päätteeksi rakastelimme sohvalla. Raskaat ja repivät riidat vaativat rajun anteeksipyynnön. En voisi elää päivääkään ilman tuota rakasta Anturajalkaani.

Olen onnellisin ihmissusi maan päällä.

Kuulin pientä ja napakkaa naputusta lasia vasten, käännyin katsomaan takapihalle näyttävää olohuoneen ikkunaa ja avasin tuuletusikkunan. Otin tutun, Jamesin pöllön sisälle ja avasin sen tuoman pergamenttikäärön hitaasti. Napautin taikasauvalla saadakseni tutun salauksen auki.

Rakas Kuutamo,

En tiedä mitä minun pitäisi teille – tai Siriukselle – sanoa tai tehdä… Te riitelette aina samoista aiheista, ja aina… joka ikinen kerta se päättyy siihen, että Sirius loukkaa sinua pahemmin kuin koskaan haluaisi. Ja silti, silti hän tekee sen aina!

Mitä minä teen teidän kanssanne?

Minä en todellakaan haluaisi, että se menee aina siihen, että heität Siriuksen pihalle, kun hän alkaa meuhkata Ruikulista ja sinä loukkaannut. Enkä ihmettele miksi, mutta… eikö eroaminen olisi tässä tilanteessa jo helpompaa? Vaikka… kyllähän minä tiedän, ettette pysty elämään ilman toisianne. Olette toisillenne kuin ilmaa, jota keuhkot tarvitsevat, mutta silti. Silti, Remus, silti. En ole nähnyt räiskyvämpää suhdetta kuin teidän, edes minä ja Lily… No, saarnaus ei kuulu minulle.

Sirius on matkalla kotiin, heitin hänet pihalle. Kuutamo, yrittäkää muistaa tämä:

”So every time you hold me
Hold me like this is the last time
Every time you kiss me
Kiss me like you'll never see me again
Every time you touch me
Touch me like this is the last time
Promise that you'll love me
Love me like you'll never see me again”

Sarvihaara

Repäisin pergamentista pienen kulman ja raapustin kiitoksen pergamentin kulmaan ennen kuin lähetin pöllön ikkunasta takaisin Jamesin sekä Lilyn luokse. Suljin ikkunan ja valahdin huokaisten polvilleni lattialle. Tunsin kyyneleiden tulvahtavan poskilleni epätoivosta, kauanko mekään enää jaksamme tällaista yhtäaikaista riitelyä?
Pienten kolahdusten saattelemana ulko-ovi aukesi ja nostin kyyneleiset kasvoni ylös nähdäkseni Siriuksen surkean ilmeen ulko-ovella. Nousin hitaasti seisomaan ja avasin suuni sanoakseni jotain, mutta unohdin kaiken, joten tyydyin juoksemaan häntä vastaan. Hyppäsin Siriuksen syliin kietoen jalkani hänen lantionsa ympärille ja käteni hänen kaulaansa. Painoin kasvoni hänen niskaansa ja nuuhkaisin tuttua tuoksua kyynelten aloittaessa uuden virtaamisen poskilleni. Nostin kasvoni Siriuksen niskasta ja annoin karhean peukalon pyyhkiä kyyneleet pois.
Hymyillen painoimme huulemme yhteen ja suutelin häntä syvemmin kuin aiemmin, jonka jälkeen kiedoin käteni hänen hiustensa ympärille. Sirius kietoi kätensä selkäni ympärille ja laski minut varovaisesti sohvalle. Nostin käteni ylös ja annoin hänen riisua lämpimän villapaitani pois. Vedin Siriuksen perässäni sohvalle ja kiskoin hänen pitkähihaisen paitansa pois ennen kuin avasin farkkujen vyön nopeasti. Vedin vyön yhdellä vetäisyllä pois ja heitin nurkkaan, keskityin avaamaan hänen vetoketjua sekä nappeja, jonka jälkeen vedin housut alas.
Sirius laski viileät kädet arpiselle iholleni ja viipyilevästi ne laskeutuivat alemmas, kohti vatsaa ja samettihousujani. Hän avasi vetoketjun ja napit, sekä veti housut ja bokserit kerralla pois ennen kuin laskeutui suutelemaan huuliani.
”Olen pahoillani, todella pahoillani”, Sirius kuiskasi ääni käheänä huuliani vasten aggressiivisten suudelmien välissä.
”Niin minäkin”, vastasin katsoen suoraan hänen tummiin silmiinsä.
Tunsin Siriuksen lantion painuvan omaani vasten ja huokaisin mielihyvästä. Kovakouraisesti ja hieman rajusti Sirius työntyi sisääni. Painoin kynteni hänen hiestä liukkaaseen yläselkäänsä ja nostin tahtomattakin lantiotani ylemmäs päästäkseni lähemmäs Siriusta. Murahdin hänen huuliaan vasten hänen aloittaessa rajut työnnöt, jotka nopeutuivat ja muuttuivat koko ajan epäsäännöllisimmiksi. Siriukselta ei kestänyt kauaa löytää sitä herkkää pistettä, jonka hankaaminen tuotti niin suurta mielihyvää ja sai minut huokailemaan nautinnosta hänen huuliaan vasten. Henkeäni haukkoen tunsin, kuinka purkauduin omalle vatsalleni samaan aikaan, kun Sirius laukesi sisääni kuumina sykäyksinä.

Makasin väsyneenä Siriuksen kyljessä kiinni sohvalla ja suukotin kevyesti hänen huuliaan mielihyvästä raukeana. Aivan kuin jokainen kireänä ollut lihas olisi auennut aivan yhtäkkiä hirveästä krampista.
”Kuutamo?”
”Mmh…” ynähdän hiljaa.
Sirius nousee kyynärpäidensä varaan ja katsoo mitään näkemättömän näköisenä olohuoneen keskilattiaa, kunnes huomaan katseen terävöityvän ja katsovan jotakin tarkkaan. Nousen hivenen oikean käsivarren varaan ja katson samaan suuntaan, ja vain nähdäkseni muiston levällään rikkinäisen lasipullon luona. Suljen silmäni ja käännän katseeni alaspäin.
Tummat silmät katsovat minua hetken tarkkaillen ennen kuin paino nousee vasemmalta puoleltani, menee ylitseni ja kävelee varovaisesti sotkuisen olohuoneen seassa lasipullon, tai siis entisen lasipullon luokse.
”Entistus!” Sirius sanoi napauttaen taikasauvalla lasinsirpaleita ja palautti muiston takaisin lasipulloon. Hän otti lasipullon käsiinsä, otti lattialta farkkujensa etutaskusta jotain ja palasi eteeni mennen kyykkyyn. ”Olen enemmän kuin pahoillani, että olen rikkonut lupaukseni niin monesti… En voi koskaan lakata pyytämästä siitä anteeksi ja kohta se menettää merkityksensä, mutta…” Sirius mutisi lasipulloa sormissaan pyöritellen. ”Haluan antaa tämän sinulle ja toivon, että se merkitsee jotain. Jos se… korvaisi edes vähän sitä, miten olen kohdellut sinua”, hän jatkoi kuiskaten ja painoi kaksi lasipulloa käteeni.
Nousin istumaan ja katsoin kahta lasipulloa. Toinen oli se sama vanha, pitkä ja kapea pullo, jonka James oli Tylypahkassa minulle antanut viidentenä vuotena. Toinen lasipullo oli minulle täysin vieras; pieni ja soikea. Katsoin pulloja hämilläni ennen kuin laskin ne lattialle.
”Ei niillä ole niin kauaa merkitystä, kun minulla on sinut”, sanoin hiljaa hymyillen. Kiedoin käteni Siriuksen ympärille ja näin silmissäni ne sanat, jotka James oli kirjoittanut pergamentille kirjeessään.

~

How many really know what love is?
Millions never will
Do you know until you lose it
That it's everything that we are looking for
When I wake up in the morning
You're beside me
I'm so thankful that I found
Everything that I been looking for

~

A/N2: En ole saanut aikoihin taas mitään valmiiksi ja tämä on ainoa, mitä olen saanut… melkein vuoteen taas aikaiseksi. Seksikohtaus on… tönkkö, tai voisi se huonompikin olla, mutta minä opin koko ajan paremmaksi ja joskus osaan parempaa nc:tä. Ja… meinasin jatkaa tätä vielä yhdellä päiväkirjamerkinnällä, mutta en halunnut tehdä surullista loppua tähän, joten jätin sen viimeisen merkinnän pois. Ehkä teen joskus ”spin-offin” tähän ja se loppuu surullisesti. Mutta siihen asti… Kiitän ja kumarran.

Thu, 17 Apr 2008 20:21:11 GMT

Title: Onko sinulla kännykkää?
Author: Minä
Rating: G
Gengre: General
Pairing: -

Beta: No one
Warning: -

Disclaimer: Kaikki minun! Kerrankin. Unesta alkaen. Paitsi Jarno omistaa itsensä ja joku on keksinyt käyttämäni nimet, mutta… muuten.

Feedback: Ainahan sitä

A/N: Tämä alkoi outoakin oudommasta unestani Jarnosta, joka on siis lapsuudenystäväni. Tai oli. Emme oikeastaan ole enää minkäänlaisissa väleissä, joka tosin harmittaa minua aivan kamalasti. Ehkä jonain päivänä uskallan ottaa häneen taas yhteyttä.

Ikävöin meidän keskinäistä kaverisuhdetta. Se oli ehkä parasta ikinä <3

Omistus: Jarno. Lapsuuden ja yhteisten lapsuusmuistojen vuoksi, olet aivan paras aina <3

~

Istun hämärässä baarissa pyöreän pöydän ympärillä, minua vastapäätä istuu Tuomas. Hymyilen hänelle hieman, kun hörppään kulauksen lasistani. Musiikki soi kovaa, enkä jaksa keskittyä kuuntelemaan Tuomaksen ja Santerin höpötystä. Hämyinen tunnelma baarissa kietoo muut ihmiset sisäänsä, enkä erota kunnolla pöytämme ulkopuolella istuvien ihmisten kasvoja ollenkaan.
Epämääräinen liike herättää huomioni silmänurkkani vasemmalla puolella. Joku mies kävelee ympäriinsä pöydästä pöytään. Nostan kyynärpääni pöydälle ja nojaan poskea käteni varaan, kun katselen paremmin vasemmalle puolelle baarissa. Huomioin miehen liikkumistapaa ja miten hän elehtii muille ihmisille. Jään katsomaan häntä. Hiukset ovat vaaleanruskeat, jotka roikkuvat puolipitkinä kasvojen edessä jakauksesta huolimatta. Mies vetää vähän väliä edessä roikkuvia hiuksiaan taakse ja jatkaa puhumista. Tai ei. Ei hän puhu ihmisille. Hän sanoo yhden asian, saatuaan vastauksen hän jatkaa matkaa seuraavaan pöytään. Hymyilen tuolle oudolle miehelle käteni takana salaa, kunnes siirrän katseeni Tuomaksen ja Santerin puoleen pöydän toiselle puolelle. En saa vieläkään otetta heidän keskusteluistaan.
”Onko sulla kännykkää?”
Työnnän oikean käteni takkini taskuun samalla hetkellä, kun huomaan jo unohtamani miehen kysyvän hassun kysymyksen viereisessä pöydässä. Kenellä ei olisi? Huomaan hänessä jotain tuttua. Puristan sormeni taskun sisällä olevan kännykän ympärille ja olen vetämässä sitä ulos. Aivan kuin hidastetussa elokuvassa, tunnen sen tietyn olon kertovan minulle, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja minä tiedän sen. Tiedän, että tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta silti en tiennyt.
Katson miestä kuin naulittuna.
”Hei, sulla on! Sulla on kännykkä!” se mies huudahtaa, kun olen vetämässä puhelinta taskustani esiin. Katson häntä hieman hölmistyneenä.
”Olet ainoa. Kellään muulla ei ole! Sulla on kännykkä!”
Hymyilen ja muistan pimeästä sekä unohdetusta lapsuudestani kaiken sillä sekunnilla.
”Olen Jarno, muistatko?”
Nyökkään hymyillen ja hyppään kaulaasi. Selvitit menneisyyteni – ja tulevaisuuteni siinä sivussa. Yhtäkkiä kaikki oli aivan selvää.

Loppu.

Thu, 13 Mar 2008 17:42:35 GMT

Title: Ohikulkumatka
Author: Minä
Rating: PG-13
Gengre: Angst
Pairing: Severus/George

Beta: No one
Warning: SPOILAUSVAARA KUOLEMAN VARJELUKSIIN!! Suuri suru, angst-vaara, mutta ei mitään viiltelyn suuntaista. Vain suurta tuskaa, jollaista ei mikään kirous saa aikaiseksi, paitsi se pahin.

Disclaimer: Ohikulkumatka on vedetty suoraan Yiruma-nimisen korealaisen pianistisäveltäjän kappaleesta Passing by, eli ohikulku. Olotila ja tunnelma ovat viimeisestä Potterista, Kuoleman varjelukset sekä Jemin laulusta Falling for you. Samoin sanat ovat hänen kappaleestaan. Viimeisen pätkän omistaa Leona Lewis Bleeding love.

Feedback: Ainahan sitä

A/N: Huoh. Oi voi. Sain siis Kuoleman varjelukset luettua ja… Jemin Falling for you tuntui huutavan minua kirjoittamaan itsestään. Tämä… en tiedä. Tämä, minun oma, ficci sai minut ensimmäistä kertaa pitkästä, hyvin pitkästä aikaa itkemään. Enkä… en tajua miten. En minä saa itseäni [i]omilla[/i] kirjoituksillani itkemään. Hah. Mutta… näin. En osaa sanoa mitään järkevää. Se kirja veti niin hiljaiseksi surullisuudellaan, ja tappaessaan viimeisimpiä suosikkejani.

… ja ei valituksia parituksista, thanks.

Omistus: Eetu. Naaski. Peikkopoika. Menninkäinen. Pikkuveli. Millä nimellä sinua kutsuisinkaan, mutta yhtä kaikki, sinä, pikkuveljeni, ansaitset tämän ficin kaikesta surullisuudesta huolimatta. Olet rakas ja katsot jonain päivänä minua oman tähtesi päältä <3

~

Said there'd be no going back
Promised myself I'd never be that sad
Maybe that's why you've come along
To show me, it's not always bad

”Sinne jos joudun, sieltä ei ole paluuta. Ymmärrätkö? Ymmärräthän sinä nyt varmasti, mitä minä tarkoitan?”
Olin hiljaa. En halunnut kuulla noita sanoja. En halunnut kuulla, kuinka sieltä ei ollut paluuta. En halunnut sinun kyselevän peräjälkeen, aina uudestaan ja uudestaan, ymmärränkö varmasti, mitä on tapahtumassa. Ymmärrän. Minä ymmärrän kyllä, helvetti vieköön, ymmärrän! Kuinka monen monta kertaa minun pitää toistaa se sinulle?
”Ymmärrän”, kuulin ääneni kuiskaavan hiirenhiljaa ja sortuvan jo ensimmäisen tavun jälkeen. Purin huultani verille ja puristin kädet nyrkkeihin. Kynnet painautuivat kämmeniä vasten, pienet haavat avautuivat ja veri purskahti nyrkin sisälle.
Olisiko tämä oikeasti viimeinen kerta? Enkö näkisi sinua enää? Suljen silmäni, kun yritän pitää kyyneleitä sisälläni, ettet näkisi niitä… Ettet alkaisi epäröidä minun vuokseni. Tunnen lämpimät kätesi poskillani, painat intohimoisen ja rakastavan suudelman huulilleni. Puristan silmiäni yhä lujempaa kiinni. Haluan pitää kiinni sinun säteilevästä hymystäsi, raikuvasta naurusta, tähdenlentojakin kirkkaimmista silmistä ja samettisesta äänestä. En halua, että verkkokalvoilleni piirtyy kuva murheen murtama versio sinusta. Jos tämä on viimeinen kerta, kun saan kuulla äänesi ja tuntea sinut itseäni vasten, anna minun pitää kiinni hymystäsi, naurustasi ja tuikkivista silmistäsi. Annathan, rakkaani, annathan? Tukahdutan epätoivoisen huutoni tunkemalla nyrkin suuhuni. Painan hampaani ihoani vasten.

Minulla on kylmä. Lämmitä minua.

It's true I've become a skeptic
How many couples really love
Just wish I had a crystal ball
To show me, if it's worth it all

And I've got to be sure
'Cause it's been so long
And I cannot take the pain again
If it all goes wrong

Katson ympärilleni ja näen ihmisiä, jotka huutavat tuskaisina. Sellaista huutoa, joka repii sydäntä rinnastani, joka saa kyynelet tulvahtamaan silmiini, muistamaan sinua… Tietämään, ettei mikään kirous tai fyysinen kipu saisi noin tuskaista huutoa kumpuamaan syvältä sisältä. Pyyhin epätoivoisena kyyneleitä poskiltani ja yritän saada itseni rauhoittumaan.
Istun seinää kiertävällä penkkirivillä yksin. Suuren salin lattioilla makasi kuolleita ja sairaita. Vaimea vaikerointi ja valitus kuuluivat kaiken aikaa, välillä se tuntui voimistuvan hetkeksi korvia huumaavaksi meteliksi. Nostan katseeni ylös ja annan sen kiertää ympäri salia, nousen seisomaan alan kiertää salia. Yritän auttaa sairaita ja haavoittuneita parhaimman mukaan matami Pomfrey parantaessaan oppilaita, entisiä kiltalaisia ja muita omiamme. Tulen suuren salin nurkkaan, josta ei ole pitkä matka suurille oville. Kuolleita on parhaimman mukaan yritetty siirtää huoneen seinustoille, jotta surevat omaiset löytäisivät omansa.
Kävelen hiljaista riviä eteenpäin pala kurkussa ja kyynelten tulviessa uudestaan ja uudestaan poskilleni. Nielaisen vaikeasti nähdessäni Lupinin ja Tonksin makaamassa vierekkäin. Käsi kädessä. Puristan huuleni yhteen ja minun on vaikeaa katsoa heitä. Jos olin koskaan uskonut rakkauteen, nyt aloin epäillä sitä vahvasti skeptisenä. Jos rakkaus pelasti Harryn, miksi ei Lupinia ja Tonksia?
Jatkan kävelyä eteenpäin. Katson tuntemattomia ruumiita. Ruumis ruumiin perään, montako kuolee ennen aamua? Ennen kuin sota on ohi? Puren huulta kiivaasti ja tunnen epäilyksen kalvavan sisintäni. Katson Fredin rauhallisia kasvoja, joille nauru on syöpynyt ikuisiksi ajoiksi. Joku oli painanut silmät kiinni. Katson nauravaisia kasvoja, kunnes tunnen viiltävän kivun rinnassa ja käännän katseen toisaalle. Kävelen suuren salin päähän ja vajoan seinää vasten nojaten istumaan. Hautaan kasvot käsiini jalkoja vasten ja tukahdutan huudon. Kyyneleet virtaavat poskilleni, enkä voi olla tuntematta pahaa oloa, joka valtaa sisuskaluni.

”Kuolleet! Kaikki… ovat kuolleet…” kuuluu epätoivoinen kiljaisu toisesta päästä salia. Äänen tuska saa minut nostamaan katseeni ylös.
Ginny on vajonnut Fredin ruumiin viereen polvilleen ja pitää veljensä kättä käsissään. Nousen varovaisesti seisomaan ja lähden hitaasti kävelemään häntä kohti. Matami Pomfrey parantaa edelleen vakavimmin loukkaantuneita, eikä ehdi murehtia muista.
Kumarrun painamaan käteni varovaisesti Ginnyn olkapäälle. ”Olen niin kovin pahoillani, Ginny…” kuiskaan hiljaa.
Vajoan polvilleni hänen viereensä, jolloin hän takertuu minuun kuin hukkuva. Puristan silmäni kiinni hänen itkiessään vuolaasti olkaani vasten. Kiedon käteni varovaisesti hänen ympärilleen. Voin vain kuvitella pikkusiskoni surun… Menettää rakkaan veljensä, eikä mene aikaakaan, kun jäljellä olevan kaksoisveljen pelastaja ja hänen vaimonsa sulkevat silmänsä viimeisen kerran. Hengittävät viimeisen kerran… eivätkä enää näe lastaan…
Enkä halua enää koskaan tuntea samanlaista kipua. Enää koskaan. Puristan Ginnyn lämmintä ja hillittömästi tärisevää ruumista itseäni vasten. Saan hetkellistä lohtua voidessani huolehtia hetken jostakusta toisesta. Auttaa. Kyyneleet jatkavat virtaamistaan äänettömän itkun keskellä. Puren hampaitani yhteen. Milloin tämä kaikki loppuu?

'Cause I can feel it, baby
I feel like I'm falling for you
But I'm scared to, let go
I'm scared 'cause my heart has been hurt so
Yeah I can feel it, baby
I feel like I'm falling for you
But I'm scared to, let go
I'm scared 'cause my heart has been hurt so

I want you so much
I need you so much
I want you so much
I need you so much
Believe me my love
Believe me my love

En osaa kuin katsoa ympärilleni. Kaikki taistelevat. Seison kuin tyhjä, ontto ruumis. Ginny kaksintaistelee Hermionen ja Lunan kanssa Bellatrixia vastaan, kunnes äiti hyökkäsi jostain työntäen tytöt syrjään. Ihailin hänen rohkeuttaan. Vahvuutta. Rohkeutta taistella perheensä, lapsiensa puolesta mahtavaa kuolonsyöjää vastaan.
Käänsin selkäni heille hetkeksi ja kävelin enemmän muiden sekaan. Sanon joitakin lohduttavia sanoja omaisiaan tai kavereitaan sureville ja jatkan matkaa vielä hetken. Pysähdyn kuin seinään kuullessani kauhean kirkaisun. Käännyn salamana. Näen Bellatrixin makaamassa maassa, äidin seisomassa täysin hyvinvoivana. Ja MacGarmiwan, Kingsleyn ja Kuhnusarvion paiskautuvan taaksepäin, kun Voldemort alkaa täristä raivon vallassa menettäessään uskollisimman kuolonsyöjänsä ja hänen aikoessa osoittaa äitiä, mutta tyhjästä ilmestyy kilpi hänen ja Voldemortin väliin.
”Varjelum!”
Kuuluu tyhjästä, ja samalla hetkellä Harry ilmestyy kuin tyhjästä, näkymättömyysviitan alta. Hän ei kuollutkaan? Otan askeleen lähemmäs. Etsin Ginnya ihmisten seasta, enkä kuuntele heidän sanaharkkaansa, vaikka minun ehkä pitäisi kuunnella. Löydän pikkusiskoni Hermionen vierestä juuri, kun hetken hiljaisuuden rikkoo Voldemortin kiljuminen.
”… minä tapoin Severus Kalkaroksen kolme tuntia sitten, ja seljasauva…”
”Ei!”
Kuulen itseni huutavan kuin joku olisi tappanut jonkun läheiseni silmieni edessä. Vajoan polvilleni Ginnyn viereen ja painan kasvoni käsiini. Kyyneleet tulvahtavat poskilleni kuin vesiputous puristaessani käsiäni nyrkkiin. Valtava tuska ja viiltävä kipu tuntuvat repivän minut hajalle. Pehmeät kädet hapuilevat olkapäälleni varovaisesti, kun painaudun lähemmäs lattiaa. Puren huuliani ja tunnen veren purskahtavan suuhuni.
”Olen niin, niin pahoillani…” kuulen Ginnyn itkusta tärisevän äänen korvani juuressa.
Tunnen itseni tärisevän kuin horkassa. Mikään ei ollut tuntunut pahemmalta kuin tämä, ei korvan menettäminen, ei mikään… Kun kaikki viimein on ohi, niin käy minullekin, menetän jotain, jota en koskaan halunnut menettää…
”Haluan kuolla…” kuiskaan niin hiljaa, etten meinaa edes itse kuulla sitä. Painan kynsiä kämmeniin enemmän ja toivon sen sattuvan enemmän kuin syvin viilto mistään viillosta sielussani.

”Tämä on älytöntä…” mutiset korvaani vasten.
”Olen täysi-ikäinen, älä mutise”, kuiskaan hiljaa korvaasi vasten. ”Tämä on viimeinen hetki ennen kuin olemme taas Tylypahkassa…”
”Tämä salailu on älytöntä”, jatkat mutisemista, kunnes painan huuleni huulillesi. Ja tiedän sinun tietävän, että haluan sinua niin paljon, tarvitsen…

/

”Olet kunnossa!” juoksen sinua vasten kaulaasi roikkumaan onnellisempana ja helpottuneempana kuin koskaan aiemmin.
”Tietenkin, en turhaan osaa monijuomaliemen käyttöä”, itsetyytyväinen hymy nousee huulillesi. Pyyhin sen suutelemalla huuliasi.

”Minun täytyy lähteä…” kuiskaat korvaani.
”Todellako?”
”Todella, jos voisin, jäisin viereesi… Nähdään pian.”
Hymyilen hieman ja vastaan kevyeen suudelmaasi.

Jos olisin tiennyt näkeväni sinut viimeistä kertaa, olisin käyttänyt sen pienen hetken niin, niin monta kertaa hyödyllisemmin…
”Tule, nouse nyt, George. Meidän pitää lähteä…” Ginny vetää minua olkapäistä, enkä voi olla nousematta. Huomaan Ginnyn tarkan ja tutkailevan katseen, käännän lohduttomat kasvoni toiseen suuntaan ja tunnen sieluni hajoavan miljooniksi paloiksi.

Trying hard not to hear
But they talk so loud
Their piercing sounds fill my ears
Try to fill me with doubt
Yet I know that the goal
Is to keep me from falling

But nothing's greater
Than the rush that comes with your embrace
And in this world of loneliness
I see your face
Yet everyone around me
Thinks that I'm going crazy, maybe, maybe

I don't care what they say
I'm in love with you
They try to pull me away
But they don't know the truth
My heart's crippled by the vein
That I keep on closing
You cut me open and I

~

A/N2: Potter sai minut suremaan. Itkemään. Enkä voinut olla kirjoittamatta. Oneshot - kokonainen ja täysin valmis, ainoa mitä olen saanut vuodessa täysin valmiiksi. Kiitän ja kumarran.

Mon, 25 Dec 2006 12:27:52 GMT

Title: Protége moi
Author: Minä
Rating: PG-13 tai jotain
Gengre: Fluffyromance tai jotain ja ehkä ripaus angstia
Pairing: Rattopoika/Pelastaja

Beta: -
Warning: Slash. Huorailu.

Disclaimer: Protége moi on Placebon kappaleen nimi ja ryöstin sen tähän. Ja se on öää… Suojele minua. Ja tuo ”Hän tanssii. Hän laulaa. Hän viihdyttää. Mitä vain tahdottekin.” lauseet ovat Geishan muistelmat -elokuvasta, josta tämä idea itse asiassa lähtikin.

Feedback: Yes, please.

A/N: Öää… Okei. Sokerinen Sansku, 17.12 ollut leffa Tennarissa, ihana Tiku ja rakastunut olo yhdistettyinä tuottivat tämän pienen. Ei sen enempää tai vähempää.

Omistus: Tiku-rakkaalle, joulun vuoksi. On joulu. Joululahjani. Ole hyvä, kulta <3 *ruts*

~

PROTÉGE MOI;

Suojele minua

Suljen silmäni ja hengähdän raskaasti, kun tunnen kosketuksesi ihollani. Se on kuin neulalla pistäisi. Nielaisen kuuluvasti ja nautin läheisyydestäsi painautumalla lähemmäs. Tunnen hengitykseni lamaantuvan, kun hipaiset sormellasi kaulaani. Puren huultani ja maistan veren rautaisen maun suussani. Annan täyden vallan sinulle, annan sinun suojella minua kaikelta, annan sinun johdattaa askeleitani siihen puutarhaan, jossa viattomuus jää portin pieliin…

Ennen kuin tunsin sinua, olin poika, joka tanssi maksusta baarissa. Joka ilta puin minihameen, polvisukat sukkanauhoineen päivineen ylleni ja minut viskattiin lavalle, siellä nopeat söivät hitaat. Ennen kuin opein talon tavoille, keräsin ruokaa roskiksista ja kadun varsilta. Viimein tuli se aika, kun minä olin baarin kokenein ja sain nokkia nuorempia ja kokemattomampia rauhassa keräten itse parhaimmat rahat.

Hän tanssii.
Hän laulaa.
Hän viihdyttää.
Mitä vain tahdottekin.

Ylpeyteni kasvoi kerta kerralta ja tiesin olevani hyvä, tiesin pärjääväni ja saavani ruokaa joka ilta tarpeeksi, ja vielä seuraavalle viikollekin. Joka ilta olin varmempi ja tiesin, mitä olin tekemässä. Minä olin se, jota katsottiin kadehtien ja jolta pyydettiin apua, kun rahaa ei tippunut. Olin se, joka keräsi koko potin ja sai niin miehet kuin naisetkin villiintymään, anomaan lisää ja ehdottelemaan lisähetkeä kapakan vessassa maksua vastaan. Suostuin mihin vain maksusta, ja kaikki tiesivät sen. Elin suojaamatonta ja turvatonta elämää, mutta olin valmis mihin vain rahan vuoksi. Itsevarma hymy huulilla tanssin ihmisille, sillä tiesin saavani heidät haluamaan lisää.

Kunnes näin sinut.

Se oli ensimmäinen kerta, kun en tiennyt mitä tehdä. Jähmetyin siihen paikkaan, kun tunsin polttavan katseesi ruumiissani. Suljin silmäni ja yritin jatkaa itsevarmaa tanssiani, kun tunsin sinun liikkuvan koko ajan lähemmäs. Kun avasin silmäni uudestaan, istuit tuolilla lavan edessä. Minun edessäni. En voinut siirtää katsettani silmistäsi, siitä hetkestä alkaen tanssin vain sinulle. Tanssin koko illan ja yön pysähtymättä hetkeksikään vetämään henkeä, ja vaikka omistauduin vain sinulle, minulla oli silti parhaimmat tulot.
Joka ilta ja yö odotin sinua ensimmäisestä tulostasi alkaen. Tiesin, että sinä tarvitset minua, ja sinä tiesit minun tarvitsevan sinua, sinä sait minut tanssimaan. Olit kuin elämän eliksiiri, jota tarvitsin pystyäkseni elämään. Joka ilta käytin enemmän valmistautumiseeni, joka ilta halusin antaa sinulle enemmän ja saada sinut haluamaan lisää. Joka ilta ja yö halusin painautua sinua vasten, tuntea kätesi ruumiillani, kuten tunsin polttavan katseesikin. Halusin sinun pistävän minut kärsimään. Tuntemaan, miltä todellinen kipu tuntuu. Halusin tuntea polttavan kosketuksesi ihollani.
Mutta minään iltana en saanut polttavia katseita enempää. Olin turhautunut, mutta se ei ollut minun asiani ehdottaa muuta. Se kuului sinulle. Turhaan pyörin ympärilläsi ja kiersin sinua kuin kissa kuumaa puuroa kuukauden päivät, yö toisensa jälkeen aloin käydä epätoivoisemmaksi ja varomattomammaksi. Harjoittelin jokainen aamu ja päivä tanssimista, vedin itseäni ääriasennosta toiseen, valvoin vuoksesi vaikka useammankin vuorokauden. Kunhan saisin sinut hetkeksi huomaamaan itseni uudestaan, tuntisin polttavan katseesi ihailemassa sulavia liikkeitäni hämärässä, kun hengitän samaan tahtiin kanssasi ja unohdan pakottavan tarpeen lopettaa.

Sinun vuoksesi.

Muistan, kun suljin silmäni, nostin silinterin mustilta hiuksiltani vasemmalla kädelläni ja ojensin käden suoraksi vasemmalle, toisen käden taitoin eteeni ja kumarsin syvään. Nousin suoraksi ja laskin silinterin takaisin hiuksilleni, aloitin tanssini hitaasti sivuaskelilla ja annoin musiikin virrata suoniini. Etsin sinut eturivistä ja kävelin eteesi, itsevarma ja vino hymy nousevat huulilleni, kun laskeuduin hitaasti polvilleni ja musta minihame kiristi reisiäni. Valkoinen kauluspaita oli puoliavoin ja suljin silmäni, olin varsin tietoinen ihailevasta ja polttavasta katseestasi. Katseesi poltteli ihoani, kun kuumuus nousi iholleni ja tunsin hikipisaran valuvan niskaani pitkin. Vaikka kuumuus alkoi ottaa valtaa minusta, en voinut antaa sen voittaa minua, vedin itseäni äärirajoille, vaikka olin jo hengästynyt.
Musiikin viimein loppuessa tuntien jälkeen, pystyin hengähtämään. Nostin silinterin hiuksiltani ja kumarsin hikisenä, lähdin hoippumaan nestehukan partaalla takahuoneeseen ja tunsin, kuinka jalat pettävät pian alta. Tulin muutamia portaita alas ja heittäydyin seinää vasten, suljin silmäni ja hoipuin eteenpäin. Takahuoneessa löysin viimein ovelleni, jäin siihen nojaamaan ja jalkani pettivät alta, mutta joku nappasi minut juuri ja juuri kiinni. Tunsin polttavan katseesi kasvoillani ja tiesin, että tulit viimein etsimään minua.
Nojasin pöydänkulmaan toisella kädelläni, kun toinen käsi piti muovimukia ja nielin vettä ahnaasti. Seisoit takanani ja kiedoit kätesi lantiolleni, värähdin tahtomattakin polttavaa kosketustasi. Suljin silmäni, kun kätesi vaelsivat ylemmäs ja avasivat yhden napin edellisten lisäksi, napeilta sormesi siirtyivät selälleni avaamaan korsetin nauhoja hitaasti. Vedit korsetin hitaasti pois ja siirsit kätesi takaisin napeille, avasit jokaisen kiduttavan hitaasti ennen kuin käänsit minut itseäsi vasten. Hengitin raskaasti, kun painoit huulesi huulilleni ja suutelit minua vaativasti. Huulesi olivat kuin sähköisku ja tunsin vaativat sormesi ihollani, joka puolella.

Annoin kaikkeni.

Nopeasti kaikki oli ohi, vetäydyit ja katosit huoneesta minua vilkaisten. Ja sama toistui, kunnes eräänä yönä et enää tullut ottamaan minua kiinni, kun putosin polvilleni oveni eteen. Sydäntäni riipaisi, kun en saanut nauttia polttavasta katseestasi, tunsin itseni eksyneeksi, kun en nähnyt sinua eturivissä ja minun piti antaa kaikkeni jollekin toiselle. Valitsin eniten sinua muistuttavan miehen, jonka katse polttaisi edes vähän, vaikka se ei tuntuisi koskaan niin hyvältä kuin sinun katseesi. Kun olin antanut kaikkeni ja hoipuin takahuoneeseen, tunsin kuluttaneeni virran loppuun. Täysin. Kun lysähdin oveni eteen takahuoneen lattialle, pimeys täytti pääni ja sekavuus vain lisääntyi. Tunsin itseni täysin loppuun palaneeksi, ja hiljainen tila ei rauhoittanut minua yhtään. Kaipasin sinua. Polttavaa katsettasi. Satuttavaa kosketustasi. Tarvitsin sinua nyt, ja aina. Sinun piti saada minut kärsimään, tuntemaan, miltä kipu tuntuu oikeasti.
Olin jo aivan varma, että olit hylännyt minut täysin. Suljin silmäni ja hymy nousi väkisinkin huulilleni, tunsin polttavan pisteen ihollani. Sinä olit tullut sittenkin. Tiesin, että sinä tarvitsisit minua, ja sinä tiesit, että minä tarvitsisin sinua. Minä sain sinut haluamaan lisää, ja sinä minut. Tiesit, etten nauttisi kenenkään muun kosketuksesta niin paljon kuin sinun.

Sillä rakastuin vain sinuun. Ja tiesit, minun tarvitsevan sinut suojelemaan minua.

~

A/N2: Tuli erilainen, mitä suunnittelin, mutta ei se mitään. Tämä kirjoitti itse itseään, mutta silti olen ihan kohtuu tyytyväinen. Ajatus on tärkein. ^____^

Thu, 21 Dec 2006 15:01:04 GMT

Title: Sadepisaroita kuutamossa
Author: Minä
Rating: PG-13
Gengre: En tiedä. Fluffyromance ja jotain.
Pairing: Kaoru/Totchi

Beta: –
Warning: Kaoru on uke ja Totchi on seme, vaikka maailma kaatuisi. Ja siirappikliseesokeria.

Disclaimer: Dir en greyn jäsenet omistavat itse itsensä ja tuotaa… Runo lopussa on ficciä varten tehty. Oma siis.

Feedback: Ainahan sitä otetaan mielellään vastaan.

A/N: POV on kursiivimuisteluissa tahallaan eri kuin normaalitekstissä. Älkää siis marmattako siitä. ^___^

Omistus: Delli-prinsessalleni~ <3 Se kultainen otus ansaitsee tämän lyhyen ficin, koska on onnistunut syntymään 10.11 ja on niin kauhean rakas. Olet ihana, kulta ^____^ [/postattu 10.11 -06]

~

Suloinen hymy nousee huulilleni, kun katson valokuva-albumia, joka on sylissäni. Yhteen albumiin on koottu vain vuoden kuvat, mutta silti se on täynnä, eivätkä kaikki kuvat edes mahtuneet albumiin, vaikka siihen väitettiin mahtuvan viisisataa kuvaa. Joskus en voinut uskoa sitä, minulla oli tunne, että se viisisataa oli aivan väärä luku, sillä parhaimpina päivinä minusta tuntui, että siinä olisi ollut paljon enemmän. Mutta huonon päivän tullessa… uskoin, että siihen ei ollut mahdutettu kuin viisikymmentä kuvaa. Nyt ei kuitenkaan ollut huonon päivän aika. Päinvastoin.
Aurinko paistoi korkealta ja lähes pilvettömältä taivaalta, eikä onnekseni sadepilviä näkynyt missään. Voisin kyllä väittää, että jos niistä olisi näkynyt edes pieni haituva, olisin ajanut ne keinolla millä hyvänsä pois. Tätä päivää ei saanut pilata yksikään epäonnen kuuro. Käänsin katseeni ikkunasta takaisin valokuva-albumiin, enkä voinut olla hymyilemättä viime vuoden tammikuiselle kuvalle. Joskus me todella näytimme siltä, ettemme tunteneet kameran poseeraustapoja ollenkaan, mutta… ehkä se annetaan meille anteeksi?

”Voi ei! Anteeksi hirveästi, Kao-chan! Olen todella, todella pahoillani! Äh, miten olenkaan näin kömpelö silloin, kun ei pitäisi olla?” mutisin. ”Tämä oli vahinko, ihan totta!”
”Äh, älä nyt viitsi pyytää anteeksi, Totchi”, Kaoru naurahti ja kumartui polvilleen keräämään papereitansa.
”No… anteeksi silti! Olen todella pahoillani”, toistelin lattianrajasta keräten levinneitä papereita. Viimein sain kasattua paperit toiselta puolelta treenikämppää ja menin kyykyssä lyhyin askelin Kaorun luokse syli täynnä hänen papereitaan. ”En sitten todellakaan usko, että nämä ovat edes lähellä oikeaa järjestystä…” mutisin vielä, kun seisoin kyykyssä hänen edessään.
”Ei tässä mitään”, Kaoru naurahti polviensa päällä istuen ja nosti katseensa jo sylissään olevista papereista.
Kumarruin antamaan papereita Kaorulle ja laskin samaan aikaan katsettani kuin Kaoru, ja sillä seurauksella meidän otsamme osuivat yhteen.
”Au…” Kaoru mutisi kohottaessaan katseensa uudestaan, enempää hän ei ehtinyt sanoa tai reagoida, kun kuroin puuttuvat sentit, ja huuleni painautuivat hänen omiaan vasten kevyeen ja hellään suudelman tapaiseen. Kaoru ynähti yllättyneenä ennen kuin tajusi koko asian laitaa, viimein hän kuitenkin vastasi suudelmaani ja erkaantuessani tunsin punan nousevan poskilleni. Kaoru nousi nopeasti seisomaan ja haroi hiuksiaan hetken, sitten hän aukoi suutaan tietämättään ilmeisesti, mitä minulle pitäisi sanoa. Virnistin ja nousin seisomaan, tartuin käsilläni hänen kasvoihinsa ja suutelin hänen huuliaan uudestaan.

Käänsin lehteä ja näin edelleen viime vuoden tammikuisen aikaisen kuvan, leveä lammasmainen hymy nousi huulilleni, enkä voinut väittää, että olisin sama paha leader-sama kuin silloin. Silloin en antanut kenellekään periksi vapaapäivärutinoissa, ja nykyään jos Die, Shinya ja Kyo kaipasivat vapaapäiviä, he pistivät Totchin asialle. Voin vain nauraa heidän oveluudelleen, sillä he tiesivät, etten voisi kieltää Totchilta yhtään mitään. Edes pientä vapaapäivää, vaikka harjoitusaikataulu olisi kuinka kiireinen. Virnistellen käänsin sivua ja huomasin siinä olevan yksi niistä monista tuhansista keikkojen takahuoneissa otetuista kuvista. Kyseisessä kuvassa Totchi oli kaapannut minut syliinsä syntymäpäiväni kunniaksi ja kantoi minut lavalta takahuoneeseen, jossa Die oli vaaninut jo kameran kanssa ja napannut kuvan, kun istuin umpirakastuneen näköisesti Totchin sylissä keskisormesta huolimatta. Naurahdin kuvalle.

”Kiitos, Tokyo Dome!” Kaoru huusi mikrofoniin viimeiseksi ja lähti kävelemään edelläni takahuonetta kohti. Otin muutaman harppausaskeleen ja kaappasin Kaorun syliin, kannoin hänet takahuoneeseen ja istuin sohvalle antamaan hänelle ansaitsemansa syntymäpäiväsuukon.
”Sanokaa ’muikku’!” Die huusi iloisesti kameran takaa.
”Juusto!” Kaoru virnisti kapinallisesti ja näytti Dielle keskisormea kamerasta. Nauroin ja annoin uuden suukon Kaorun poskelle.

Jatkoin albumin lehteilyä ja tunnistin monet Kyon kuvat hänen tavaramerkistään; vinoudesta. Katsoin tarkkaan kuvaa, jossa Shinyan normaali ilmeettömyys oli poissa ja hän irvisti Kyolle oikein kunnolla. Eikä hän ollut edes humalassa. Virnistin koko tilanteelle ja muistelin sitä, kun olimme pahasta krapulasta toipuessamme luvanneet, ettemme joisi kuukauteen minkäänlaista alkoholia. Ja se piti. Olimme vain limulinjalla, ja huomasimme sokerihumalan olevan paljon pahempi ja vaarallisempi kuin normaali humala. Monien limu-iltojen jälkeen olimme nauraneet kauheasti, ja eräänä iltana Kyo oli jälleen kaivanut kameran jostain ja ikuisti Shinyan irvistyksen.

”Älkää olko kauhean äklön söpöjä, meidän silmät ei kestä sitä”, Die vakuutti meitä baarissa laskiessaan toisen tarjottimellisen alkoholijuotavaa pöytään synttäreideni kunniaksi.
Nauroin Dielle ja näytin keskisormea.
”Kyllä nyt Totchin pitää synttäripusu saada!” Kaoru murjotti ja mutristi huuliaan Dielle.
”Hyvä on. Yksi. Yksi! Kaoru. YKSI!” Die siristi silmiään ja katsoi Kaorua etusormi pystyssä. Kaoru tuhahti ja irvisti Dielle rumasti.
”Minä se leader-sama olen, et sinä”, Kaoru irvisti ja kääntyi puoleeni. ”Olen pahoillani, että saat tämän vasta nyt, mutta korvaan sen vielä”, hän virnisti ja painoi huulensa suudellen minua pitkään.
”… Heeei, happi loppuu kesken basistilta!” Die ähkäisi ja hörppäsi kolmannesta oluestaan kulauksen.
”Emme kaipaa lapsenvahtia, Die”, nauroin.
”Ettekö?” punapää katsoi meitä silmät suurina.
”Ei”, nauroin ja nousin seisomaan. ”Me lähdemme. Heihei, nähdään ylihuomenna treeneissä”, vilkutin ja vedin Kaorun perässäni.
”Älkää tehkö mitään, mitä minä en tekisi!” Die huusi peräämme osoittaen meitä kahta. Näytin vain keskisormea ja virnistin hänelle monimielisesti.
”… en taida mennä lähellekään Kaorun taloa tänä iltana.” Die virnisti Shinyalle ja Kyolle kumoten oluensa kurkustaan alas.

Käänsin viimeisen sivun esiin ja siinä oli parin kuukauden takainen toukokuu, kun olimme pitäneet grillijuhlia takapihallani. Katsoin sivua hymyillen, Kyo oli taas päässyt kameran taakse, sillä vinot kuvat olivat jälleen ilmestyneet näkyviin. Viimeisenä oli kuva, jossa olimme kaikki takapihallani yhdessä kasassa kameraa kohti, kamera oli asetettu terassin kaiteelle ajastimen kanssa ja aurinko häikäisi silmiämme, hymyilimme ja virnuilimme kilpaa. Die ja Shinya pitivät Kyoa olkapäillään ja itse he olivat kyykyssä, Totchi makasi kyljellään kasvot kameraan päin, minä olin Totchin takana polvillani ja Totchin käsi kiersi niskani takaa, ja veti minua etukenoon. Kuva ehkä soti kaikkia mahdollisia kuvaussääntöjä vastaan, mutta meidän iloisuus ainakin loisti kilpaa auringon kanssa.

”Kaoru! Minne ihmeeseen sinä jumahdit? Vesi ja riisi ovat melkein palaneet pohjaan – eikä sitä uskoisi sinusta!” Totchi mankui keittiöstä suureen ääneen.
Suljin valokuva-albumin hitaasti ja työnsin sen viereeni sohvalle. ”Joojoo, tullaan.”
”Taasko sinä katsoit noita valokuvia? Annat meidän kuolla mieluummin nälkään!” Totchi murahti ja veti minut kainaloonsa.
”Pöh, en koskaan”, nauroin ja kiedoin käteni hänen vyötärölleen.
”Tiedän sen”, Totchi virnisti ja painoi minut keittiön seinää vasten, hän kumartui lähemmäs ja suuteli minua vaativasti. Hymyilin hänen huulia vasten ja vastasin varovaisesti hänen suudelmaansa. Totchi katsoi minua silmiin hymyillen ja työnsi hellan eteen. Virnistin ja kaadoin veden lavuaariin, pistin kattilaan kannen ja kannoin kattilan keittiön pöydälle patalapun päälle.
”Iltapäivää!” Die huusi tullessaan sisään Kyon ja Shinyan kanssa. ”Hienoa, saavumme sopivasti ruokapöytään!” Die nauroi ja istui pöydän viereen muiden kanssa, kun minä vielä katoin puikkoja ja viimeisiä laseja pöytään. Katettuani katsoin pöytää kriittisesti ja istuin viimein Totchin viereen.
”Näin voimme epävirallisen juhlallisesti aloittaa lomamme. Sillä me todella ansaitsemme sen, vaikka Kaoru onkin meitä orjallisesti piiskannut Totchin vapaapäiväpyynnöistä huolimatta”, Kyo virnisti ja kohotti viinilasin ylös.
”Itse asiassa…” Totchi sanoi ja laski lautasliinan lautasensa viereen noustakseen seisomaan. ”… meillä on toinenkin syy juhlaan.”
”Ai? On vai?” kohotin katseeni lautasesta ja katsoin Totchia kulmat koholla.
”Haaai”, Totchi nyökytteli ja meni eteiseen. Kuuntelin ääniä ja rypistin kulmiani kysyvästi muille, mutta he vain hymyilivät tietämättömästi ja kohauttelivat olkapäitään. Irvistin heille turhautuneena ja pistin kalanpalan suuhuni.
”Kaoru Niikura”, Totchi viimein sanoi vierestäni ja katsoin alaspäin, sillä huomasin hänen laskeutuneen polvilleni. Pureskeluliike leuassani pysähtyi ja katsoin Totchia hämilläni. ”Tämä tässä…” hän avasi tummansinisen samettirasian ja kohotti katseensa takaisin minuun. ”… on sormus. Valkokultaa. Ja tämä tässä…” hän tarttui vasempaan käteeni ja veti sen käsiinsä, ja tarttui nimettömään. ”… on vasen nimetön.”
Kuului pieni kilahdus ja Dien kädessä ollut voiveitsi tippui lautaselle suun jäädessä auki järkytyksestä, mutta minä en sitä nähnyt. Tuijotin oikealle puolelleni vasemman käden nimettömän ollessa Totchin oikeassa kädessä ja vasemmassa kädessä oli tummansininen samettirasia avoinna.
”Ja tämä on hyvin epäromanttinen kosinta”, Totchi virnisti leveästi ja katsoi suoraan silmiini. ”… joten, suostutko kosintaani, Kaoru Niikura?”
Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta vedin kalanpalan väärään kurkkuun ja aloin yskiä hillittömästi. Suljin silmäni niiden alkaessa valua vettä ja yskin hetken tukehtumiskuoleman partaalla ennen kuin sain mutistua jotain epämääräistä. Yskäni viimein laannuttua ja räpsyteltyäni veden pois silmistäni, käänsin punertavat kasvoni Totchin suuntaan uudestaan.
”… ja tämä on hyvin että erittäin epäromanttinen tapa vastata, mutta… hai. Suostun. Tietysti”, hymyilin leveästi ja annoin Totchin pujottaa sormuksen vasempaan sormeeni. Katsoin sormusta hetken hullaantuneena ennen kuin tajusin viskata lautasliinan lautasen päälle epämääräisesti ja hypätä Totchin kaulaan. Sen tehtyäni suutelin hänen huuliaan hellästi ja hymyilin maailman rakastuneimman näköisenä.
”Awwww~ On nuo meidän pojat sittenkin niin kauhean söpöjä”, Die virnisti ja taputti käsiään yhteen kuin pikkulapsi.
”Ehdittehän te jo soutaa ja huovata aikanne”, Kyo yhtyi puheeseen nyökytellen.
Heilautin kättäni ja vastasin Totchin uuteen suudelmaan niin rakastuneesti kuin vain pystyin. Hymyilin hänelle onnellisena ja tiesin, että siirappisuus tappaisi meidät varmasti koko seuraavan kuukauden aikana. Aivan varmasti.

Aurinko paistoi korkealta,
sen kultainen valo heijastui sadepisaroihin
Ja kuutamossa hopeinen valo siivilöityi pilvien läpi
heijastaen peilipinnan jokaiseen sadepisaraan

~

… Happy end. Dellyn vuoksi. Hyvää syntymäpäivää, kulta~ ^____^

Thu, 21 Dec 2006 14:57:00 GMT

Title: Ja rakastuin sinuun enemmän
Author: Minä!
Rating: Jotain PG-13 ja R:n väliltä~
Gengre: Fluffy tai jotain sellaista
Pairing: Totchi/Kyo

Beta: -
Warning: Huonoa slashia? No ei kai tämä nyt mikään maailman huonoin ole. Jos olet slashvastainen, älä lue tätä tai kerro, kuinka slash on saatanallista touhua ja sen harjoittamisesta joutuu helvettiin – minä tiedän jo kaiken siitä. :D Ja ei saa valittaa, jos Totchi on erilainen kuin kuvittelet sen olevan tai kuka tahansa muukin.

Disclaimer: Ficci: minun! Tyypit: itsensä. Valitettavasti. Ja… Ömh. Runo minun.

Feedback: Ainahan sitä otetaan, kullat.

A/N: Mietin pitkään, että miltä vuodelta minä nämä nyt nappaisin ja päätin, että olkoot ~2005, kun Kyolla oli vaalea tukka ja Totchilla sellainen… puolipitkä. Klik – siinä teille osviittaa. [/postattu 6.8 -06]

Omistus: Narmo-darling~ Myöhässä oleva synttärilahja, anteeksi kulta~ <3 ^____^

~

Kyo naputti baarin nurkkapöydässä puista pintaa erittäin tylsistyneenä, hänen seuralaisensa, nuori pitkä- ja vaaleatukkainen naisseuralainen oli pahimmasta päästä, jonka hän tiesi. Haukotuksen vokalisti peitti kätensä taakse ja loi katseensa vastapäätä istuvaan Toshiyaan, joka näytti vähintään yhtä tylsistyneeltä. Kyo ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miten Toshiya oli saanut puhuttua hänet kanssaan tuplatreffeille.
”Anteeksi neidit, käymme hakemassa juotavaa. Otatteko te jotain?” Kyo antoi tekohymyn nousta huulilleen katsoessaan omaan seuralaiseensa ja Toshiyan seuralaiseen.
”Joku drinkki” oli se, mitä he tahtoivat ja niine hyvine vokalisti sekä basisti karkasivat baaritiskille hakemaan juotavia.
”Voi helvetti Totchi! Mistä riivatun metsästä toit nuo?” Kyo älähti ja löi kämmenensä tiskille.
”No en tiennyt, että he olisivat noin blondeja!” Toshiya puolustautui, tilasi heille kaksi drinkkiä ja neljä tuplaviskiä.
”Tästä ei voi selvitä ilman alkoholia”, Kyo mutisi ja tilasi itselleen tuplaviskin lisäksi saken, jonka hän kaatoi suoraan kurkustaan alas. ”Toinen sake vielä”, Kyo sanoi ja kaatoi senkin kurkustaan alas.
Toshiya vilkaisi Kyoa huultaan purren ja tunsi mielipahaa, että Kyolla ei ollut yhtään hauskaa. Ei sillä, eipä hänellä itselläänkään ollut yhtään hauskaa, mutta mieluusti hän sen ilon olisi Kyolle suonut. Huokaus karkasi basistin huulilta hänen latoessaan juomat tarjottimelle, sen jälkeen hän antoi katseensa vilkaista vieressään olevaa vokalistia ja kääntyi selkä tiskiin päin.
”Eiköhän palata takaisin, vaikka en heidän seuraansa kaipaakaan”, Toshiya mutisi ja vilkaisi vielä kerran Kyoon.
”Suden suuhun vain”, Kyo virnisti hiukan ja antoi basistin kävellä edellä.
Samalla, kun he kävelivät salin toiselle puolelle Toshiya Kyon edellä, jälkimmäinen tutki edellä kulkevan selkää, lyhyitä mustia hiuksia ja hiljalleen katse valui alemmas, ja alemmas. Kyo läppäisi itseään kevyesti poskelle ja muistutti, että hänellä oli seuralainen pöydässä, eikä nyt pitäisi antaa vanhojen asioiden nousta mieleen. Päätään ravistellen Kyo pudottautui seuralaisensa viereen tuolille istumaan ja loi tutkivan katseen vastapäätä istuvaan Toshiyaan. Vokalisti huomasi, kuinka pitkästynyt basisti oli punapäisen tytön seuraan, kun he vain puhuivat ja puhuivat, puhuivat ja puhuivat. He eivät kyselleet yhtään mitään, puhuivat vain itsestään. Kyon mielessä heräsi kysymys, että miten edes Toshiya oli onnistunut löytämään näin itsekeskeiset tytöt heidän vapaaillakseen? Haukotus karkasi vokalistin suusta ja hän nojasi päätään oikeaan käteensä, loi katseensa Toshiyan ja vaipui ajatuksiinsa. Hän pystyi vieläkin muistamaan sen helmikuisen päivän, kun Toshiya asteli heidän varaamalleen treenikämpälle bassonsa kanssa tarjoutuen basistiksi.

”Koskahan se ehdokas oikein tulee?” Kaoru naputteli sormillaan sohvan käsinojaa ja vilkuili kelloa. Ainoa asia, mitä heidän leader-samansa ei suvainnut, oli myöhästyminen.
Oveen koputettiin ja koputtaja astui sisään, Kyo katsoi sisään juossutta pitkätukkaista tyttöä suu auki ja loi järkyttyneen katseen Kaoruun, Diehen ja Shinyaan. Tytönkö he ottaisivat?!
”Heiii~ Anteeksi, että olen myöhässä!”
Kyo huokaisi helpotuksesta ja helpotuksen hymy nousi hänen huulilleen, tuo oli kuin olikin mies, eikä tyttö, kuten hän oli aluksi luullut. Kun Toshiya alkoi vastailla Dien ja Kaorun uteluihin, Kyo päätti, että ottaisivat tämän miehen heidän bändiinsä. Osasi hän soittaa tai ei, mutta tämän he ottaisivat. Kyo mittaili basistia, joka istui keikkuvalla jakkaralla keikkuen iloisesti pulputtaen ja oli ehdottomasti sitä mieltä, että tuon miehen oli pakko osata soittaa bassoa. Aivan pakko. Toshiya näytti hänestä juuri siltä, että soittaisi bassoa maailman parhaimmalla tavalla.
Lopulta vokalistinkin odotus palkittiin, Toshiya otti mustan bassonsa syliinsä ja alkoi tapailla sointuja, hetken hän väänteli ja käänteli bassoaan, sen jälkeen odottava ilme nousi basistin kasvoille.
”Mitä haluatte minun soittavan?”
Kaoru katsoi muita kysyvänä ja käänsi kasvonsa sen jälkeen tulokkaan puoleen. ”Jotain, näytä vain mitä osaat, niin kaipa se riittää. Kyllä me lisää pyydämme, jos ei riitä.” Kaoru nojasi kyynärpäihinsä katsoen basistiin.
Toshiya aloitti soittonsa ja Kyo lumoutui heti aivan täysin, hän ei ollut koskaan ennen kuullut mitään samanlaista. Vokalisti oli ehdottomasti sitä mieltä, että Kisakin lähtö oli ollut täydellinen onnenpotku heille. Ilman Kisakin lähtöä he eivät olisi koskaan törmänneet tähän nuoreen herraan. Leveä hymy nousi Kyon huulille, kun hän katsoi tuon miehen bassokäsittelyä, eikä hän voinut kuin ihailla tuota.

Kyo kumosi tuplaviskin nopeasti kurkustaan alas. Hän vaihtoi päänsä nojaamisen toiseen käteen ja vilkuili Toshiyaa, joka istui häntä vastapäätä, eikä hänkään näyttänyt myös kovin pirteältä. Kyoa tympi suoraan sanottuna aivan liikaa. Huokauksen saattelemana katosi toinenkin tuplaviski, eikä Kyolla ollut mitään haluja jäädä siihen baariin enää istumaan.
”Käyn juomassa tuplaviskin ja käyn vessassa”, vokalisti mutisi ja katosi baaritiskille. ”Sake ja tuplaviski, tästä ei voi päivä enää pahentua.” Kyo kippasi juuri saken kurkkunsa uumeniin, kun hän tunsi hipaisun olkapäässään ja vaisun anteeksipyynnön. ”No, Totchi?”
”Olen kovin pahoillani, Kyo-kun”, basisti räpsytteli silmiään kyynel silmäkulmassa ja huulet mutrussa. ”Olisin niin mieluusti suonut sinulle edes yhden hauskan illan tämän tiiviin harjoitusleirin keskellä…”
Vokalisti ei voinut olla vihainen Toshiyalle, hän tiesi, kuinka tosissaan tuo toinen pyysi anteeksi ja arvosti sitä kovin paljon. ”Eikä mitä, Totchi, ei hätä tämän näköinen ole, en vain… Pidä heistä.” Vokalisti hymyilee hieman. Kyo ei voinut estää mieltään kaivamasta esiin lisää muistoja.

Bändiviisikko taivalsi pitkin Tokion katuja takin liepeet ylös vedettyinä, ettei tuuli tuntuisi niin kylmänä ja raakana. Die piti kepeää ilmapiiriä Toshiyan kanssa yllä saaden jokaisen nauramaan. Paitsi Kyon. Kyo taivalsi muiden mukana katse maahan luotuna, eikä tuntunut reagoivan mihinkään ympärillään tapahtuvaan.
”Oletko kunnossa, Kyo?” Kaoru nopeutti hiukan askeliaan ja sovitti askeleensa vokalistin vauhtiin.
Kyo tuijotti edelleen maahan, kenkiensä kärkiin ja Kaoru oli juuri toistamassa kysymyksensä uudestaan, kun surullinen katse nousi kohtaamaan kitaristin katseen. ”En.”
Kaoru yllättyi vokalistin surullisesta katseesta, jota ei ole ollut koskaan tottunut näkemään. Hämmennys valtasi hänen mielensä, kun hän näki epätoivoisen, eksyksissä olevan katseen, eikä hän tiennyt tällä kerralla oikeasti, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä. Kitaristi vilkaisi ensitöikseen taakseen ja huomasi muun kolmen katsovan heitä, mutta he pysyivät muutaman metrin taaempana, sen jälkeen tuo päätti onkia Kyolta murheen esiin ennen kuin heidän vakiobaarinsa tulisi vastaan.
”Kerro?”
Kyo huokaisi raskaasti, hän oli sillä välin laskenut katseensa takaisin kengänkärkiin, kun Kaoru meni hämilleen ja ihmetteli Kyon epänormaalia olotilaa.
”Nominäikäänkuinolenihastunut”, Kyo sanoi yhteen putkeen.
Kaoru meinasi kompastua jalkoihinsa ja vilkaisi yhä muutaman metrin taaempana pysyvää jatkoa heidän bändistään. ”Anou… Pitäisikö minun kysyä nyt, että kuka on se onnellinen tyttö?” Kaoru räpsytteli silmiään hämmentyneenä.
”Tyttö?” Kyo pidätti nauruaan selkeästi. ”Kaoru, kuka tässä tytöstä on mennyt puhumaan?” Kyo puri huultaan, ettei repeäisi totaaliseen nauruun.
”No mutta… Sinähän sanoit ihastuneesi…” Kaoru änkytti hämillään.
”Mutta kuka tytöstä puhui?” Kyo virnisti leveästi. ”Tai… Voi hänet melkein tytöksi laskeakin”, Kyo nauroi.
”… Kyo, kenestä hemmetistä sinä tarkkaan ottaen puhut?” Kaoru hämmentyi entisestään.
”No Totchista! Hänhän on melkein kuin tyttö, vaikka Shinya on pahempi tyttö. Tai ainakin ulkoisesti, nykyään Totchikin on jo maskuliinisempi.”
Kaoru räpsytteli silmiään ja katsoi Kyoa hämillään. Kyllä hän itse oli ollut jonkin aikaa Dien kanssa, mutta… Totchi. Kaoru värähti pelkästä ajatuksestakin ja vilkaisi heidän selkänsä takana kulkevaa basistia, basisti kohotti kulmiaan johtavalle kitaristille, mutta hän ei reagoinut mitenkään vaan käänsi päänsä takaisin heidän menosuuntaansa. Jotenkin ajatus Kyosta, kauheasta rämäpäästä, Totchin kanssa, joka taas oli niin neiti ja diiva, sai kylmät väreet kulkemaan kitaristin selässä. Hän ei osannut sanoa, mistä se johtui, joten Kaoru päätti unohtaa asian ja antaa kaiken mennä omalla painollaan.
”Herää, pappa. Sisään siitä”, Kyo virnisti selkeästi iloisempana pitäessään baarin ovea auki muille bändikavereilleen.
”Pah, minä sinulle vielä papat näytän. Jos olisin pappa, en voisi voittaa sinua juomakilpailussa!” Kaoru virnisti.
Die, Toshiya ja Shinya pyörittelivät keskenään silmiään, he tiesivät kyllä, että jos Kyo haastaisi jonkun juomaan kanssaan kilpaa, hän voittaisi aina. Jopa silloin, kun on selkeästi enemmän humalassa kuin kilpakumppani. Mutta jos kävi näin kuin nyt, että Kyo sekä Kaoru ovat molemmat selvinpäin, Kyo voittaisi Kaorun leikiten. Ja Kaoru tiesi sen varmasti itsekin, hän ei ole koskaan ollut kovin kummoinen juomamestari.

Kyo irvisti, hän muisti, kuinka Kaoru oli myöhemmin seuraavana päivänä kertonut tunnoistaan Kyoa koskien, hän oli liikuttunut, kuinka huolestunut heidän ykköskitaristi oli ihastuksen kohteesta. Vokalisti kumosi vielä kolmannen tuplaviskin nopeasti ja vilkaisi viereensä majoittunutta basistia, joka hörppi olutta. Kyo vilkaisi kerran olkansa yli heidän seuralaisiaan, jotka puhuivat yhä, eivät tuntuneet edes huomaavan, kun he olivat lähteneet pois. Huokaisten hän nousi ylös ja tunsi humalatilansa olevan aikamoisessa nosteessa.
”Hetkinen pienoinen, käyn vessassa”, Kyo virnisti ja lähti kävelemään vessoja kohden. Toshiya huusi jotain myöntävän vastauksen kuuloista vokalistin perään ennen kuin hän katosi oven toiselle puolelle.
Kyo laski housunsa, teki asiansa ja oli juuri vetämässä housujensa vetoketjua ylös, kun kaksi kättä kietoutui hänen vyötärönsä ympärille ja vetivät käsien omistajaa vasten. Kädet olivat ensin vatsalla ja hyväilivät siitä kohden paidan päältä, kunnes ne lähtivät laskeutumaan alemmas ja alemmas. Lopulta kädet olivat hitaasti laskeutuneet vetoketjun kohdalle, joka oli puolittain kiinni, huokaisten vokalisti nojasi päätään pidempää henkilöä vasten. Kyolle tuli väkisinkin mieleen hänen ja Kaorun juomakilpailuyö.

”Umh… Minulle taitaa riittää tältä erää”, Kaoru mutisi ja painui pöytää vasten.
”Ha, tiesin, että voittaisin sinut”, Kyo virnisti vahingoniloisesti.
”Me taidamme viedä Kaon oksentamaan”, Die sanoi ja tuki Kaorua Shinyan kanssa, ja lähti viemään miestenvessaa kohti.
Kyo nousi seisomaan ja horjahti hurjasti yrittäessään tarttua edessään olleeseen pöytään saadakseen tukea, mutta hän rämähtikin lattialle makaamaan nauraen. Toshiya kiersi pöydän toiselta puolelta hihitellen hänen viereensä ja haki pokerinaamansa takaisin ennen kuin auttoi Kyon seisomaan. Kyo vakuutti pysyvänsä pystyssä, mutta Toshiya ei heti irrottanut otettaan, joten Kyo alkoi venkoilla ja kaatui uudestaan. Basisti mukanaan. Kyo nauroi entistä enemmän, vaikka hänen päällään oli lähes kaksikymmentä senttiä pidempi mies. Toshiya itsekin oli nauttinut muutaman drinkin ja nauroi yhtälailla, kesken naurun Kyo käänsi katseensa päällään makaavan miehen silmiin ja katsoi niitä tarkkaan. Jostain syystä hän näki jotain… erilaista. Vokalisti ei osannut sanoa, mitä se oli, mutta jotain erilaista basistissa oli. Kyo katsoi Toshiyan silmiä samalla tajuten niiden tulevan koko ajan lähemmäs ja lähemmäs, hetken kuluttua hän tunsikin basistin huulet omillaan. Pieni mies tunsi hengityksensä salpautuvan kokonaan, sillä tästä hän ei ollut muuta osannut kuin haaveilla.
”Kyo…” Toshiya mutisi allaan olevan miehen huulia vasten ennen kuin nousi ylös, ojensi kättään ja veti tuon ylös.
”Totchi…” Kyo sanoi hiljaa ennen kuin pakeni niin nopeasti vessaan kuin horjuvana vain pääsi, siellä hän sulki oven ja hengitti rauhallisesti hetken siihen nojaten. Hengityksensä tasattuaan, Kyo otti muutamat haparoivat askeleet vesihanan luo, avasi sen ja ruiskutti vettä naamalleen käsillään. Vähän selvittyään tuo sammutti vesihanan ja silmät suljettuaan hän nojasi käsiään kummallekin puolelle lavuaaria, joka oli pitkällä tasolla, muiden lavuaarien välissä.
Lattiaa potkiessaan silmät suljettuina, kantapää osui johonkin ja silloin Kyo tunsi varovaiset hipaisut kyljissään. Varovaisesti sormet siirtyivät vatsalle paidan alle, vokalisti hengähti terävästi ja avasi silmänsä. Ihmetellen Kyo kääntyi ympäri ja kohtasi Toshiyan katseen hieman ylempänä, tuon kädet kietoutuivat vokalistin niskan taakse ja huulet painettiin huulille. Ja se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli Kyosta jotain aivan käsittämätöntä.
Ennen kuin Kyo ehti ajatella toisen miehen motiiveja tähän touhuun, hän tunsi puristuksen jalkojensa välissä, Toshiyan käsi oli eksynyt puristelemaan Kyon etumusta housujen päältä ja tukahdutettu huokaus karkasi vokalistin huulilta. Mitä helvettiä Toshiya oli tekemässä? Housujen vetoketju avattiin hitaasti ja huulet löysivät tiensä pienemmän huulille, sen enempää epäröimättä Kyo antoi alkoholin hoitaa loput ja painautui basistia vasten suudellen samalla vaativasti tuon huulia. Nopealla liikkeellä humalassa oloonsa nähden vokalisti avasi basistin vyön, vetoketjun ja housut olivat poissa, sama tapahtui hänelle itselleenkin basistin toimesta. Kyo antoi Toshiyan ohjata koko homman alusta alkaen ja yllättyi, kuinka helposti hän istuikin allastason päällä ja Toshiya näykki hänen kaulaansa. Päätä taivutettiin taaksepäin ja kiihkeä huokaus kaikui vessan seinissä, sormillaan hän tarttui tummatukkaisen hiuksiin ja veti suutelemaan huuliaan. Nopeasti ja kivuliaastikin basisti työntyi vokalistiin, hampaat kävivät nopeasti yhteen ja lämmin veri tulvi Toshiyan suuhun, huulille ja leualle, sekä osittain myös Kyon huulille ja suuhun. Samaan aikaan vokalisti tunsi ahdistavaa kipua, mutta samaan aikaan myös mielihyvää, ajatukset karkasivat totaalisesti hänen päästään, eikä hän osannut muuta kuin painaa kyntensä edessään olevan miehen olkapäille ja niskaan, verestävät jäljet tarttuivat kivuliaan näköisesti ihoon. Toshiya painoi huulensa vaativasti Kyon huulille ja työnsi kielensä tuon suuhun, Kyo vastasi suudelmaan täydellä tunteella ja tunsi suurta helpotusta haaroissaan, kun heidän huutonsa kaikuivat vessan seinissä. Pienet verestävät jäljet jäivät Toshiyan niskaan sekä olkapäille, veren maku suuhun ja Kyon alaselässä oli taatusti aivan yhtä punaiset jäljet. Basisti vetäytyi ja veti housut jalkoihinsa, sen jälkeen tuo lähti ovea kohti, kääntyi siellä katsomaan vokalistia arvioiden ja lähti vessasta. Vokalisti seurasi viiden minuutin jälkeen edellistä ja sai huomata pöydän olevan jälleen täysi, vaikka Kaoru nuokkuikin.
”Miksi sinulla on verta suupielessä, Totchi?” Die kysyi katse tarkasti basistin leuassa ja suupielessä.
”… Mitä? Ai niin… Joo, puraisin huuleeni”, basisti mutisi hieman punertuen ja kosketti kipeää, kirkkaanpunaista ja turvonnutta huultaan.
”Ja sinullakin… Mitä ihmeen verileikkejä olette leikkineet?” Die osoitti sanansa tällä kertaa Kyolle vilkuillen molempia.

”Totchi… Mitä hittoa sinä teet?” Kyo mutisi yhteen puristettujen hampaidensa välistä ja piti silmiään suljettuina.
”Tiedät kyllä, mitä minä haluan”, kuului kuiskaus hänen korvassaan.
Kyo tiesi, että kaikki mitä heillä oli ollut, oli loppunut jo aikaa sitten ja hänen pitäisi keskittyä niihin tyttöihin jotka – raskas huokaus karkasi hänen huuliltaan, Toshiyan käsi löysi tiensä puoliavoimen vetoketjun luo ja pisti edessään olevan miehen huokailemaan todella. Kyo tiesi, että hän saisi vielä anella, jotta saisi lisää. Mutta sillä hetkellä sitä ei tarvinnut miettiä, koska hänen huomionsa oli täysin basistin oikeassa kädessä, joka oli yhä hänen farkkujensa sisällä. Lyhyt mies huokaisi nautinnosta koko sydämensä pohjasta ja pettyneenä silmät aukaistiin, kun käsi katosi.
”Totchi…” Kyo huokaisi kääntyessään ja painoi hampaansa näykkäisemään tuon kaulasta.
Hengitys takertui vokalistin kurkkuun, kun hän samalla kumartui avaamaan basistin nahkahousujen vetoketjua, sen saatuaan lopulta auki, hän veti ne boksereineen päivineen alas yhdellä nopealla kiskaisulla. Kyo maistoi Toshiyan ja alkoholin sekoituksen pian suussaan, kun hän painoi huulensa vokalistin huulille ja taisteli samalla hänen housujen kanssa, pian ne tekivät seuraa lattialla oleville housuille. Kyo hengähti tukahtuneesti. Toshiya suuteli ja näykki Kyon kaulaa, kun vokalistin kädet liukuivat basistin selällä kynsien lyhyitä ja punaisia juovia samaan aikaan. Kyo tunsi saman tapahtuvan taas, nopeasti Toshiya oli työntynyt hänen sisäänsä ja kipu tuntui hetken, kunnes mielihyvä astui edelle. Katkeilevat ja kiihkeät huokaukset täyttivät koko vessan, kun pidempi alkoi liikuttaa lantiotaan ja huokailla epäsäännöllisesti vokalistin kaulaa vasten. Kyo veti happea kiivaasti keuhkoihinsa hengittäen erittäin raskaasti ja epätasaisesti, voihkaukset karkasivat väkisinkin hänen huuliltaan ja hän oli varma, että jokaiselle oven takana seisojalle olisi aivan selvää, mitä siellä tapahtui tällä hetkellä.
Kyo tunsi hampaiden iskeytyvän kaulan syrjäänsä, kun Toshiya laukesi hänen sisäänsä. Nautinnon huokaus karkasi vielä vokalistin huulilta, ennen kuin hän nosti kasvojaan ja suuteli intohimon, kiihkon ja vaativan sekoituksella Toshiyan huulia, näykkäsi vielä kipeästi alahuulesta ja maistoi pienen verenmaun huulillaan. Veripisara nuolaistiin nopeasti suupielestä, sitten hän kumartui vetämään housunsa ylös. Housujaan napittaessa Kyo vilkaisi takanaan olevaan basistiin ja tiesi sillä hetkellä, etteivät he tulisi toimeen ilman toisiaan, mutta silti he eivät osanneet olla mitään. He olivat ikuisesti varattuja toisilleen, mutta silti he eivät koskaan saisi hetken tyydytystä enempää, eivätkä he saisi keneltäkään muulta samanlaista kuin toisiltaan.

Housunsa napitettuaan Kyo astui ovelle nopein harppauksin, mutta ei avannut sitä heti vaan tuijotti lattialla istuvaa miestä huultaan purren. Hitaasti ja epävarmoin askelin hän asteli takaisin, auttoi miehen seisomaan, pisti paidan kunnolla kiinni olevien housujen päälle ja lähti viemään tuota baarin puolelle. Ehkä hän saisi tänä yönä sittenkin lupauksen jostain, jota ei ollut koskaan ennen saanut, sillä jokin oli muuttunut vuoden takaisesta vessapanosta. Se ei ollut enää pelkkää seksinhalua, siinä oli seassa jotain muutakin kuin intohimoa ja välinpitämättömyyttä toista ihmistä kohtaan. Siinä oli jotain, jota eivät tavalliset kadulla itseään myyvät ymmärrä. Kyo ymmärsi jotain, jota ei ollut aiemmin ymmärtänyt – hänellä oli käsissään muutakin kuin vain kimpale himoa ja haluja.
Käsi kiertyi lyhyen miehen olkapäille ja hänet johdatettiin baarista ulos kulmapöydässä istuviin naisiin katsomatta, kumpikaan ei halunnut jotain sellaista, josta ei saisi edes hetken iloa. Kyo pystyi myöntämään haluavansa jotain muutakin kuin pelkkää halujen tyydyttämistä, ja ehkä hän saisi sen sittenkin?

Ja rakastin sinua enemmän kuin eilen,
johdatan sinut aurinkoon ja
näytän kuun paikan taivaalla

Piirrän vatsaasi kartan,
haistellaan tuulen tuoksua ja
katsotaan huomiseen valoisammin

Rakastutaan uudestaan,
vannotaan jotain suurempaa,
jotain jota ei ole kenelläkään muulla

Rakastuin sinuun enemmän,
joka päivä enemmän ja enemmän,
aion näyttää sen vielä ennen kuin kuu ja tähdet sammuvat

~fin

Thu, 21 Dec 2006 14:47:17 GMT

Title: Tähtitaivas mansikoilla
Author: Minä~
Rating: PG-13
Gengre: Fluffy tai jotain.
Pairing: Gackt/Hyde

Beta: -
Warning: Slash.

Disclaimer: Gackt ja Hyde omistavat itsensä, samoin otsikko omistaa itsensä. Tuottajat, Hachiro ja Hiroshi, jotka ovat muuten miehiä, on revitty omasta päästäni ja samoin kaikki muukin. Hmm… Ei varmaan muuta, jos on, viskokaa tomaateilla. ^^

Feedback: Ainahan sitä otetaan mielellään vastaan.

A/N: Tuli hieman kiire tämän ficin kanssa sillä tavalla, että en eilen tajunnut tikun synttäreiden olevan jo tänään. *lyö päätään kirjoituspöytäänsä* Go team Sansku~ Jeh. Onneksi tajusin eilen kysyä sitten lempiparituksia, ja tässä tämän päivän aikaansaannos tikulleni. ^___^ Ja teri-kultanen antoi muutaman jutun tähän haasteeseen.

POV on Haidon. [/postattu 12.7 -06]

Omistus: Tiku-rakkaani, jolla on synttärit. Ole hyvä ja paljon onnea, kulta~ <3 *rutistus*

Lentokone. Mansikoita. Drinkkejä.

~

Voisinko koskaan koskettaa hänen silkkisiä hiuksia tai pehmeää kuin pumpuli olevaa ihoa? Voisinko koskaan sanoa hänelle rakastavani häntä ja vetää syliini, suojella häntä maailman vaaroilta ja kertoa, kuinka paljon hän on antanut minulle?
Valju hymy nousee huulilleni, kun kirjoitan kirjaimia paperille. Näen silmissäni hymysi ja kirkkaat silmäsi, pelkkä ajatuskin saa silmäni sulkeutumaan ja hymyn nousemaan huulilleni. Onko liikaa toivottu, että saisin sinut vierelleni ja rakastaisin enemmän kuin kukaan muu? Mikä siinä on väärin, että rakastaisin sinua niin kauan kuin annat, ja vielä sen jälkeenkin, kun vihaat minua? Anna minulle hetki, anna edes pieni hetki täysin minulle, katso hetkeksi silmiini ja hymyile, niin voin kuolla ikuinen hymy huulillani. Naura hetki, anna kauniin naurusi soida korvissani ja lupaan rakastaa elämää. Sinua.

Anna edes hetki.

Astelen lentokentällä nopein askelin mustaa matkalaukkua perässäni vetäen, välillä sormeni käyvät vetämässä hiuksiani pois silmiltä. Näen turvamiehiä ympärilläni ja tunnen oloni lähes naurettavaksi, oloni olisi turvallinen ilman puolta kourallista turvamiehiäkin. Pyöräytän silmiäni ja jatkan matkaani yksityiskoneelle, jolla Gackt lentää myös. Moonchildin lehdistöhaastatteluita tehdessämme tuottajat päättivät yhteiskonsertista, jossa laulaisimme Orange no Taiyoun ja joitakin satunnaisia, keikkaa varten tehtyjä kappaleita. Ajatus oli heistä aivan ehdottoman loistava, minä iloitsin vain siksi, että saisin taas pienen hetken lisää. Saisin kuulla lisää naurua, nähdä sen suloisen hymyn ja pilkkeen silmäkulmassa.

”Matka kestää kaksi tuntia ja tarjottavat rajoittuvat valitettavasti vain drinkkeihin, mansikoihin ja kermavaahtoon. Perille päästyämme teille on yhteiskuljetus hotellille ja huomenillalla esiinnytte suurelle yleisölle. Kysyttävää?” tuottajat katsoivat minua ja vieressäni istuvaa Gacktia vuoronperää.
”Ei.”
”Eiköhän asia ole sillä selvä. Muu porukka tulee vasta huomenaamuna, soittajat ja muut sellaiset, joten lennätte kaksin ja saatte olla oman onnenne nojassa – toivottavasti teille riitti sitä elokuvasta vielä”, toinen tuottajista, Hachiro mutisi ja vilkaisi molempia nopeasti.
Kevyt virnistys nousee huulilleni, huomaan sivusilmällä saman reaktion Gacktin huulissa ja minua alkaa naurattaa. Piilotan nauruni yskäisyyn ja katson, kuinka Hachiro selittää vielä jotain kolmelle turvamiehelle ja katoaa Hiroshin kanssa lentokoneesta. Lentäjä kehottaa kovaäänisen kautta kiinnittämään turvavyöt, sen jälkeen kuulen vain moottorien käynnistyksen ja katson, kuinka kiitoradan pää lähenee koko ajan, samoin kuin maanpinta pakenee koko ajan alemmas ja alemmas. Hassu olo valtaa mieleni ja en osaa nimetä sitä sen kummemmin. Peittääkseni pienen hermostuneisuuden, tartun lentoemännän tuomiin drinkeistä yhteen ja kulautan sen nopeasti alas kurkustani.
”Lentopelkoa?” Gackt kysyy hymyillen vierestäni.
”Anou… En tiedä”, kohautan olkiani ja vilkaisen vieressäni seisovaan lentoemäntään.
Tiesin, ettei Gacktin ystävällinen äänensävy mitään tarkoittanut, hän puhutteli kaikkia samalla tavalla. Ja olimmehan me ehtineet ystävystyä Moonchildin kuvauksissa ja niiden ulkopuolellakin, sen perusteella pystyin laskemaan itseni Gacktin ystäväksi. Ainakin useimmiten. Joskus se pieni epäilyksen ääni otti vallan ja takoi päähäni, ettei Gackt voisi koskaan välittää minusta.
Tunsin pienen tönäisyn olkapäässäni, käänsin katseeni siinä samassa takaisin Gacktiin. ”Nani?”
”Kysyin vain onko olosi hyvä”, Gackt virnistää.
”Hai.”
”Näytit niin… ajatuksiisi uponneelta ja kärsivältä.” Gackt kohauttaa olkiaan.
Huultani purren tartuin toiseen drinkkiin ja join kulauksen samalla, kun Gackt veti omansa ykkösellä alas. Otin tarjotun mansikan vastaan ja mielessäni alkoi pyöriä, eikä se johtunut vain alkoholista ja sen humalluttavasta vaikutuksesta, osansa teki varmasti Gacktin läsnäolo vieressäni. Se sai niskakarvani nousemaan pystyyn ja miettimään kolmesti, mitä sanoisin, etten möläyttäisi vahingossa jotain sopimatonta. Puraisin huultani ja aloin miettiä, miten kaikki oli edes alkanut. Ja milloin. Puraisin mansikasta palasen ja rypistin automaattisesti hieman kulmiani, tiesin kysymättäkin, etten koskaan saisi tarpeekseni Gacktin naurusta, se oli kuin musiikkia korvilleni, olen aina, siitä asti kuin vain pystyn muistamaan, nauttinut Gacktin naurusta ja äänestä. Tiesin senkin, etten koskaan saisi tarpeekseni hänen kasvoistaan tai silmistään, olen rakastanut niitä aina. Aina yön pimeimpinä tunteina haaveilin hänen silmistä, hiuksista, hymystä ja naurusta, haaveilin, että saisin vetää hänet syliini ja silitellä hänen hiuksiaan, kunnes silmät painuisivat väkisin kiinni. Pyytäisin häntä laulamaan ja hymyilemään minulle aina.

Räpäytin silmiäni muutaman kerran ja tunsin kevyen punan nousevan poskilleni. Katselin ympärilleni ja oloni oli erittäin sekava, eikä rauhallisuutta tuonut sekään, että minuun nojasi maailman suloisin ihminen. Huomasin Gacktin nukahtaneen, enkä malttanut siirtyä mihinkään, ettei hän heräisi. Otin tarjottimelta uuden drinkin ja mansikan, kastoin mansikan drinkkiin ja maistoin sitä katseeni jämähtäessä ikkunaan, josta näkyi kauniita, valkoisia pilviä punertavalla taivaalla. Aurinko oli painunut hieman alemmas, keskipäivän kuumuutta ei enää ollut. Oranssi vana levittäytyi auringon ympärille ja sai sen hohtamaan kullan eri sävyissä, pieni hymy nousi huulilleni ja mielessä käväisi kamera, jolla saisi ikuistettua auringon ja sen kullan eri sävyt, mutta ei se kuva olisi sama asia.
”Mitä hymyilet?” ääni kuiskasi olkapäältäni ja säpsähdin hiukan. Käänsin katseeni ikkunasta Gacktiin ja sain todeta hänen tuijottavat silmiäni.
”Anou… Minä… Tuota… En mitään…” räpsyttelin silmiäni ja tunsin oloni typeräksi.
”Olet suloinen hämmentyneenä”, Gackt virnisti.
”Minä… tai… siis… öh…” käänsin katseeni hämmentyneenä pois ja puraisin huultani. ”Olen varmasti punainen kuin poliisiauto.”
Gackt nauroi. Naura lisää, tarvitsen sitä, naurusi on minulle huumetta. ”Tarkoitat kai punainen kuin paloauto?” kiusaava ääni sanoi virnistäen.
”Hai…” mutisin katse lattiassa.
”Olet muuttunut hämmentyneeksi pikkupojaksi”, Gackt hymyili ja hipaisi poskeani.
Tunsin räjähtäväni siihen paikkaan, kun silkkinen kosketus käväisi poskellani ja värähdin tahtomattakin. Näin sivusilmällä käden nousevan, ottavan leuastani kiinni ja kääntävän päätäni. Kohtasin kirkkaansinisiksi värjätyt silmät ja tiesin heti, etteivät ne olleet aidot, mutta silti ne sai vinon hymyn nousemaan huulilleni ja sulamaan lattialle pieneksi märäksi läntiksi. Seuraava asia, jonka tiedostin oli Gacktin huulet omillani ja viileän kielen omaani vasten. Vastasin Gacktin suudelmaan hymyillen ja tunsin olevani onneni kukkuloilla, saisinko sittenkin rikottua hänen suojamuurinsa omaksi edukseni? Päätin jättää asian pohtimisen myöhempään, kun tunsin silkkisen kosketuksen niskassani. Gacktin vetäytyessä, näin oudon hehkun hänen silmissään ja hymyilin lisää. Hipaisu reiteeni ja nielaisin hieman, oloni oli epätodellisempi kuin koskaan aiemmin.

Koneen laskeuduttua, saimme laatikollisen mansikoita mukaan ja olkiani kohautellen seurasin turvamiehiä limusiiniin, joka oli Gacktia ja minua varten varattu lentokentän eteen. Mentyäni takapenkille Gacktin perässä, kuljettaja lähti ajamaan kovaa kyytiä hotellille ja ajatus kurvailevasta limusiinista sai virnistyksen nousemaan huulilleni, vilkaistuani Gacktia, näin hänenkin huulillaan virneen. Siirsin katseeni ikkunaan ja annoin ajatusten lentää jossain pilvien tasolla. Oliko tämä hetki nyt tässä vai mennyttä aikaa?
”Hyde?” tunsin tönäisyn olkapäässäni ja säpsähdin hieman, olin uponnut liikaa ajatuksiini.
Hyppäsin limusiinista ulos, perässäni vedin mustaa matkalaukkuani, jonka henkivartija antoi takakontista ja toisessa kädessä minulla oli mansikkalaatikko. Vilkaisin varovaisesti Gacktiin, sitten mansikoita ja taas Gacktiin. Puraisin huuliani ja mietin, voisinko pyytää oikeasti?
”Gackt… Kuule.”
”Kuulen”, sain leikittelevän hymyn.
”En saa syötyä näin paljon mansikoita mitenkään, olisiko mahdoton ajatus, että tulisit seurakseni?” pureskelin alahuultani hieman peloissani.
”Nähdäänkö tunnin päästä?”
Leveä hymy nousi huulilleni, olo oli yhä kuin pikkupojalla, joka oli sekaisin ja hämmentynyt saamastaan huomiosta. Nyökkäsin ja astuin hänen perässään hissiin.

Ensimmäisen suudelman saatuani tiesin, että olin onnistunut murtamaan suojamuurin alkuun, en ehkä kokonaan, mutta alku sekin. Silloin tiesin, että tulisin saamaan monia hymyjä ja kuulla naurua niin paljon kuin vain jaksaisin. Pelkkä sen ajatteleminenkin sai minut hymyilemään sekopäisenä, voisin hyvällä omallatunnolla sanoa, että nyt minulla oli oma siliteltävä menninkäinen ja se tuntui hyvältä.
Saan herätä aamuisin siihen, että saan katsella silmiäsi, katsella tuttua kroppaasi ja tutustua siihen tarkemmin kuin kukaan muu koskaan. Saisin silitellä silkkisiä hiuksiasi, pumpulin pehmeää ihoasi ja kuunnella nauruasi, joka on verrattavissa musiikkiin. Voin sulkea illalla silmäni tietäen, että näen saman näyn aamullakin ja saan sinulta niin monta hetkeä kuin ikinä uskallan edes toivoa. Saan kuunnella nauruasi, kunnes kuuroudun sen kauneudesta, saan katsella hymyäsi ja hohtavia silmiäsi, kunnes sokeudun niiden suloisuudesta, saan tuntea huulesi huulillani, kunnes menetän tuntoni niiden makeasta mausta. Saan rakastaa sinua enemmän kuin kukaan muu, eikä se ole väärin.

Sain hetkeni, ja haluan lisää.

~fin